Vauvajuhlat

Kaverini kysyivät jo jossakin vaiheessa loppukesästä (tai alkusyksystä, en ole ihan varma), tahdonko heidän järjestävän minulle vauvajuhlat. Ajatus kuulosti minusta hyvältä, mutta painotin, etten tahdo mitään yliampuvaa niin kuin nuo jenkkilän babyshowerit usein tuntuvat olevan.

Ajankohdaksi valikoitui marraskuun viimeinen viikonloppu täysin siitä syystä, että joulukuu on joka tapauksessa kaikilla täynnä ohjelmaa, pikkujouluja ja muuta ja vuodenvaihteen jälkeen itselläni teatterihommat painavat päälle ja olen siellä kiinni joka viikonloppu.

Eilen sitten kokoonnuimme yhden kaverini mökillä vauvajuhlien merkeissä. Yhdeksän henkeä meitä oli paikalla eli juuri sopivasti. Syömisiä oli enemmän kuin tarpeeksi ja niistä varmaan puolet jäi syömättä. Sain sen perinteisen vaippakakun tietenkin ja paljon muita lahjoja, mistä olin aika yllättynyt, sillä sitä en ollut osannut odottaa. Saatiin muun muassa kylpyankkoja, kokoelma Grimmin satuja, pari pehmolelua, villasukkia ja sen sellaista.

Jokainen vieras oli tuonut mukanaan helmen, joista sitten koottiin minulle rannekoru. Ja kaikki saivat tehdä itselleen kaulariipuksen, jossa roikkui tutti. Niin ja sain vatsaani aika tyylikkäät maalaukset, muun muassa Anssi Kelan kuvan.

Minun piti aamulla mitata vatsani ympärys ja juhlissa jokaisen piti esittää siitä oma arvauksensa, kuin myös vauvan syntymäpäivästä sekä syntymäpituudesta ja -painosta. Vatsanympäryksen veikkaus meni yhdellä kaverilla vain sentillä huti. Oikea vastaus siihenhän oli siis 84 cm. Ennustukseni muihin kohtiin olivat 4. helmikuuta sekä 47cm ja 3kg.

Ehdottomasti paras ohjelmanumero oli kuitenkin, kun esille otettiin neljä vaippaa, joiden sisään oli sulatettu suklaata. Näytti aika mielenkiintoiselta ja meidän oli siis tarkoitus haistamalla (tai maistamalla, jos uskalsi) tunnistaa, mitä suklaata missäkin vaipassa oli. Taisin saada oikein kolme neljästä.

Oli aika huippupäivä tuo lauantai. Että olen kiitollinen noista ihmisistä.

Ensilumilla

Ensilumet päättivät tänään sataa myös Etelä-Savoon. Kovasti toivon kyllä, etteivät jää maahan, koska se tarkoittaa sitä, etten pääse enää pyörällä töihin. Edes kilometrin matkan käveleminen ei kauheasti houkuta, kun lonkat kipeytyvät nopeasti. Pyöräileminen on niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Vaikka tietysti se on hyvä asia, että tulee lunta. Eipä ainakaan ole niin pimeää koko ajan. Ja kissat tykkäävät, kun pääsevät vanhempieni luona ulos hankeen pyörimään.

Ennen helmikuuta olisi niin paljon tekemistä. Pitäisi muuttaa, sillä hissittömän talon neljäs kerros ei ehkä ole paras mahdollinen vaihtoehto pienen vauvan ja vaunujen kanssa. Ensi viikolla on tarkoitus mennä katsomaan ainakin yhtä asuntoa ja joulukuussa jossakin vaiheessa päästä muuttamaan. Joulukuu on aina kaikin tavoin täynnä tekemistä. Joululahjoja en ole ostanut vielä yhtään, vaikka normaalisti aloitan jo viimeistään lokakuussa. Tammikuussa olisi talvinäytelmän esitykset ja niihin pitäisi harjoitella. Vuorosanat ovat onneksi jo kutakuinkin hallussa, vaikken niitä olekaan opetellut.

Vauvaa varten on onneksi hommattu jo miltei kaikki. Jotain ihan pientä puuttuu vielä, mutta ne kyllä ehtii ostaa. Kaikki tärkeimmät kun kuitenkin on jo olemassa. Pinnasänky tosin pitäisi käydä vielä hakemassa pois isovanhempieni vintiltä, mutta se on ehkä parempi hakea vasta muuton jälkeen.

Laskettuun aikaan on enää reilut 11 viikkoa. Tulevalla viikolla on tiedossa seuraava lääkärikäynti ja alustava synnytystapa-arvio. Koko ajan alkaa homma vain käydä konkreettisemmaksi.

Viimeinen kolmannes

Oikeastaan tämä taisi alkaa jo maanantaina, kun laskettuun aikaan oli enää tasan kolme kuukautta. Aika alkaa pikkuhiljaa käydä vähiin. Viikkoja on takana 27 ja rapiat päälle. Töitä on jäljellä enää 25 päivää. Aika on mennyt todella nopeaan, mikä on kyllä kaikkea muuta kuin huono asia. Kohtahan on jo joulu. Joululoman jälkeen alkaa äitiysloma. Sitten alkaakin olla h-hetki jo käsillä.

Neuvolassakin on tullut jälleen käytyä (rv 27+1) ja kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Hemoglobiini on vihdoin ja viimein lähtenyt nousuun ja oli jopa huimat 105. Verenpaineet pysyttelevät tuttuun tapaan matalina ja olivat 98/70. Sf-mitta oli 24,5 cm, joten keskikäyrällä tiukasti edelleen pysytellään. Niin ja nouseehan se painokin pikkuhiljaa, ollaan jo huimat 1,7 kg lähtöpainon yläpuolella! Kyllä tässä edistystä on tapahtunut, hitaasti mutta varmasti. Oksentelukin on tosissaan nyt tainnut jättää minut rauhaan (*koputtaa puuta*). Sydänääniä ei muuten neuvolassa meinattu saada kuuluviin, kun Minionilla oli taas vaihteeksi vauhti päällä ja lähti aina karkuun, kun johonkin kohtaan tökättiin.

Ne unettomat yöt

Joka ikinen vuosi vannon, että seuraavana vuonna en kyllä varmasti mene enää tähän hulluuteen mukaan. Ja joka ikinen marraskuu löydän itseni jälleen kerran tämän saman hulluuden parista. Hulluuden, joka täyttää kaikki ajatukset ja vie yöunet. Tämän hulluuden nimi on NaNoWriMo.

NaNoWriMo eli National Novel Writing Month, puhekielessä nano, on kansainvälinen romaaninkirjoituskuukausi. Nano on aina marraskuussa ja kirjoitusprosessi kestää koko kuukauden ajan. Tavoitteena on kirjoittaa kuun aikana 50 000 sanan mittainen romaani. Pidempi saa toki olla, mutta tuo on vähimmäisvaatimus. Romaanin ei tarvitse olla viimeistelty tai edes kokonainen, kunhan vaadittu sanamäärä täyttyy. Palkintoja ei jaeta, nanossa kilpaillaan itseään vastaan.

Tämä vuosi on minulle neljäs nanon parissa. Ensimmäisellä kerralla tähän hulluuteen lähtiessäni olin 18-vuotias abiturientti. Voitto tuli helposti, 50 000 sanan raja paukkui jo 22. marraskuuta. Seuraava vuosi oli yhtä takkuamista, mutta sanamäärä täyttyi kahta päivää edellisvuotista aiemmin. Viime vuodesta tuskin kannattaa edes puhua, hyvä että sain vaaditut sanat silloin edes kasaan.

Tänä vuonna harkitsin pitkään nanon kirjoittamista, ihan oman jaksamisen vuoksi. Mutta pakko siihen oli lähteä, kun sain omasta mielestäni niin hyvän idean. No, ainakin toistaiseksi idea on toiminut, mutta saa nähdä, toimiiko jatkossa. Kirjoitan aika paljon työpäivien aikana (käsin), sillä minua ei läheskään aina tunneilla tarvita, joten käytän ajan hyödykseni. Näin pyrin parhaani mukaan välttämään yöunien menettämistä ja olenkin aika lailla onnistunut pääsemään sänkyyn jo puolenyön aikoihin. Ei minua aiemmin oikeastaan edes väsytä.

Muutaman sanan voisin sanoa edellisistä (ja tämän vuoden) nanoista. Olen yleensä kauhean varovainen omien tarinoideni suhteen, mitä niistä jaan julkisesti nettiin, sillä pelkään jonkun tulevan varastamaan huonot ideani. Mutta jos nyt muutama sana.

Marraskuu 2012, sanoja 55 300

God Save the Queen oli ensimmäinen nanoni ja olen siitä aika hemmetin ylpeä. Vaikka se on edelleen kesken ja vaatii vaikka mitä korjailuja ja lisäyksiä ja uudelleenkirjoitusta ja kaikkea niin pidän siitä silti jo tässä muodossaan. God Save the Queen opetti minulle, että kykenen enempään kuin olisin koskaan voinut edes kuvitella. Se osoitti minulle paikkani maailmassa sekä elämän tärkeyden ja raadollisuuden.

God Save the Queen on keskiajalle sijoittuva kauhufantasiaromaani, joka alkaa siitä, mihin kaikki sadut päättyvät - sanoista ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Se kertoo totuuden siitä, että onnelliset loput ovat vain satuja, jotka eivät ole päättyneet vielä. Se on sekoitus fantasiaa, psykologista kauhua, verimättökauhua, salaisuuksia ja ennen kaikkea draamaa. Tarinan keskiössä on 15-vuotias prinsessa Merete.

Romantikkona Damiana von Roemanno oli aina uskonut onnellisiin loppuihin, mutta nyt noustuaan kuningattareksi itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman kuningas Cociduksen rinnalle hän tiesi, ettei ollut olemassa onnellisia loppuja. Ylellinen ja loistelias elämä suurine palvelijamäärineen kävi hänelle, mutta muutoin elämä ei kyllä ollut kovinkaan onnellista. Ei etenkään siinä vaiheessa, kun kuningatar Damiana alkoi odottaa lasta.

Marraskuu 2013, sanoja 60 110

Verivala oli aika kummallinen tapaus. En alkuun meinannut saada sitä lainkaan kirjoitettua ja joka ikinen ilta pakotin itseni kirjoittamaan sen vähintään 1667 sanaa. Ja kun lopulta sain kiinni inspiraatiosta ja kirjoitin täyttä tajunnanvirtaa ties kuinka monta tuhatta sanaa, tekstistä tuli ihan outoa. Ihan kuin sen olisi kirjoittanut joku muu kuin minä.

Verivala sijoittuu tulevaisuuden maailmaan, jossa ihmiskunta on ajautumassa sukupuuton partaalle. Synnytyksestä on tullut niin riskialtista, ettei juuri kukaan enää tahdo lapsia. Abortit ovat yleistyneet kaikkialla ja ehkäisy on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Eräs uskonlahko on eristäytynyt muusta maailmasta ja heidän toimintansa perustuu yhdelle Raamatun lauseelle - Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Heille ehkäisy on synti, abortti täysi tabu ja himo muuttunut kuolemansynnistä hyveeksi. Verivala keskittyy kahteen ihmiseen - 19-vuotiaaseen Edeniin, joka ei ole niin puhtoinen kuin voisi olettaa sekä palkkamurhaaja Mikhail Justovskiin, jonka kanssa Edenin on määrä vuoden kuluttua mennä naimisiin.

Oikeastaan minä toivoisin, että ihmiset kuolisivat sukupuuttoon. Elämämme maapallolla on aina ollut pelkkää epäoikeudenmukaisuutta ja toisten ihmisten hyväksikäyttöä. Emme me osaa sopeutua yhteen muun eliökunnan kanssa, aina me olemme tuhoamassa kaiken. Ei ihminen muuta osaa tehdä kuin tuhota, johan se on näytetty tässä vuosituhansien aikana toteen. Jos emme tuhoa muita eliöitä, tuhoamme joko toisemme tai itsemme.

Marraskuu 2014, sanoja 50 047

Viime vuoden nano sai alkunsa oikeastaan niinkin kauan sitten kuin kesällä 2013. Sen vuoden kesäteatterinäytelmässämme kolme hahmoa puhui lähes jatkuvasti henkilöstä nimeltä Ulla Pesonen, jota ei kuitenkaan nähty missään vaiheessa näytelmää. Tästä lähdin sitten kehittämään tarinaa, mitä kyseiselle henkilölle tapahtui.

Mutta mitä tapahtui Pesosen Ullalle? sijoittuu nykypäivän Suomeen, joten se on tyyliltään aivan erilaista, mitä normaalisti kirjoitan. Ellei mukaan lasketa erästä dystopiatekstiäni, en ole kirjoittanut mitään Suomeen sijoittuvaa sitten yläasteen. Enkä ole koskaan kirjoittanut minkäänlaisia murhamysteereitä. Viime vuonna kuitenkin ajattelin kokeilla jotakin uutta. Murhamysteeriä ratkoo päähenkilö etsivä Ville Niininen.

Sen piti olla aivan tavallinen maanantaipäivä. Heräsin kuudelta aamulla, niin kuin joka ainoa arkipäivä, keitin itselleni kahvia, söin runsaan aamiaisen, pesin hampaat ja pyöräilin töihin. Mutta ei tuosta päivästä normaalia tullut, ehei. Tuo päivä tulisi olemaan hyvin kaukana normaalista.

Marraskuu 2015

En oikeastaan itsekään tiedä, mistä tämän vuoden nanoni sai alkunsa. Mahdollisesti Volbeatin kappaleesta Lonesome Rider, joka on myös nanon työnimi sekä yllättäen ensimmäisenä biisinä nanon soittolistalla. En oikein osaa muuta sanoa kuin että tätä on ollut todella mukava kirjoittaa. Lonesome Riderin avulla olen onnistunut murtamaan monia lukkoja ja löytänyt uudelleen kirjoittamisen riemun. Siitä kai kertoo jo sekin, että nyt viidentenä päivänä sanamäärä on yli 14 000 ja kasvaa vain koko ajan.

Lonesome Rider sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Yhdysvaltoihin, jossa tasa-arvoa ajava kapinaliike nostaa päätään. Se on tarina naisten taistelusta vapauden ja tasa-arvon puolesta, mutta ennen kaikkea se on tarina kahdesta erilaisesta naiskohtalosta.

Demetriaa arvostettiin leirissä. Hän oli osoittanut jo nuorella iällään sellaista lojaaliutta heille, ettei siihen aivan kuka tahansa olisi pystynyt. Demetriaa oli kohdeltu väärin, tätä oli syytetty asioista, jotka olivat olleet täyttä valetta, Demetria oli tuomittu rikoksesta, jota ei ollut edes tehnyt. Mutta silloin tuo vasta 19-vuotias tyttö oli taipunut ylempiensä tahtoon, eikä ollut kertaakaan valittanut tuomiostaan, vaikka se oli ollut kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen. Kun totuus oli tullut julki, oli ollut jo auttamattomasti liian myöhäistä. Mutta Demetria oli ollut loppuun saakka lojaali, vaikka se olikin maksanut lähestulkoon hänen henkensä. Lojaalius juuri oli antanut Demetrialle suuren arvon muiden silmissä.

Pisteet sille, joka jaksoi lukea tänne asti! Minua ei saisi päästää puhumaan kirjoittamisesta...