Äitienpäivää

Äitienpäivä taas oli ja meni, eikä siitä oikeastaan juuri mitään jäänyt edes mieleen. Ei tullut korttia, ei lahjaa, eikä aamupalaa sänkyyn. En itse asiassa edes syönyt aamupalaa äitienpäivänä. Helena nukkui kyllä yöunia kymmeneen asti, että ehkä se sitten oli minun äitienpäivälahjani.

Eilen oli tähän mennessä kesän lämpimin päivä ja tuli meidän molempien osalta talviturkkikin heitettyä. Vesi oli ihan liian kylmää, paitsi Helenan mielestä. Helenahan olisi jäänyt järveen, jos vain olisi saanut. Mutta olipahan itselläni edistystä muutamaan viime vuoteen verrattuna. Toissavuonna en heittänyt talviturkkia ollenkaan ja viime vuonna kävin uimassa tasan kerran ja sekin taisi olla joko juhannuksena tai joskus heinäkuussa mökillä.

Ensimmäinen äitienpäivä

Tänä vuonna en joutunut enää lasten pöytään niin kuin aina ennen. Tänä vuonna minä pääsin kahvipöytään muiden äitien kanssa. Lastenpöytään ei ole enää paluuta. Tavallaan aika haikeaa, mutta toisaalta en taas yhtään kaipaa sitä.

Äitienpäivää juhlittiin tuttuun tapaan isovanhempieni luona. Tosin sitä ennen poikettiin jo perjantaina Mikkelissä hakemassa muutamia rooliasuja nuorten teatterin näytelmään, jonka ensi-ilta koittaa lauantaina. Kyllä, Helenalla on pieni rooli myös siinä niin kuin Pähkinänsärkijässäkin.

On muuten niin kiva, kun on ollut niin lämpimät ilmat. Olen aina tykännyt kesästä juurikin lämmön vuoksi (tosin viime kesä oli kyllä melkoinen pohjanoteeraus!), mutta jostakin kumman syystä onnistun aina alkukesästä polttamaan itseni. Minähän en rusketu, palan vain. Mutta en minä haluaisikaan ruskettua, tykkään olla kalpea. Olen vissiin jumittunut sinne 1700-luvulle, jolloin kalpeus oli kaunista.

Tämän postauksen pointti oli, ettei siinä ollut pointtia. Paitsi se, että pääsin pois lasten pöydästä.