... vaikka kuinka sattuisi.
Tänään on 6. päivä joulukuuta. Suomen itsenäisyyspäivä. Päivä, jona olisi ollut Juniorin laskettu aika, jos olisimme selvinneet tänne saakka. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, Junior olisi tällä hetkellä sylissäni tai hyvää vauhtia matkalla syliini. Olen pelännyt tämän päivän tuloa.
Tänään on 6. päivä joulukuuta. Suomen itsenäisyyspäivä. Päivä, jona olisi ollut Juniorin laskettu aika, jos olisimme selvinneet tänne saakka. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, Junior olisi tällä hetkellä sylissäni tai hyvää vauhtia matkalla syliini. Olen pelännyt tämän päivän tuloa.
Päivä on kaipauksen ja haikeuden täyttämä. En ehtinyt koskaan saada Junioria syliini vaan hän jäi ikuisiksi ajoiksi ainoastaan sydämeeni. Junior on ensimmäinen Kuun lapsi, pikkusisaruksensa suojelushenki.
Nykyisessä neuvolakortissa lukee varhainen keskenmeno. Se tapahtui viime huhtikuussa. Viime huhtikuussa minä menetin ensimmäisen lapseni.
Tässä vaiheessa jos joku tulee sanomaan, että eihän se mikään lapsi ole silloin, pelkkä solumöykky vain, niin en lupaa käyttäytyä kovinkaan soveliaasti. Minulle hän oli lapsi, ihan alusta asti. Minun lapseni, jota rakastin koko pienen sydämeni voimalla, mutta josta jouduin luopumaan aivan liian varhain.
Sitä ei voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta se tuntui silloin ja tuntuu yhä. En ole kauhean halukas asiasta puhumaan, mutta kirjoittaminen tuntuu helpommalta. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompaa kuin puhuminen.
Vain pari viikkoa myöhemmin oli äitienpäivä.
Äitienpäivää edeltävä ilta oli painajainen. Alkoi ahdistaa, tahdoin kotiin, enkä todellakaan halunnut juhlia mitään äitienpäivää. Halusin olla ja nukkua yksin ja makasin sohvalla ties miten kauan liikahtamatta yhtään mihinkään. Luulin päässeeni asiasta yli, mutta en sitten näköjään ollutkaan. Jokin siinä oli jäänyt käsittelemättä.
Kyllä minä myöhemmin ymmärsin, mikä mätti. Minä en ollut edes suostunut käsittelemään asiaa. Haalin itselleni mahdollisimman paljon tekemistä, jottei minun tarvitsisi ajatella tapahtunutta. Tavallaan oli ehkä onni, että keskenmenon varmistusta seuraavana viikonloppuna oli lasten teatterin esitykset. Sai muuta ajateltavaa. Mutta minun olisi pitänyt käsitellä asia seuraavalla viikolla, kun esitykset olivat ohitse. Jätin sen kuitenkin tekemättä. En tahtonut, tuli vain paha olo ja alkoi ahdistaa. Tahdoin paeta kaikkea ja kaikkia.
Vasta äitienpäivän jälkeen suostuin asian ottamaan käsittelyyn ja pääsin tapahtuneesta ylitse. Alkuun olin katkera. Ajattelin, että kaikkihan olikin mennyt vähän liian helposti ollakseen totta. Ajattelin, etten ehkä koskaan voisi saada omaa lasta. Facebook tuntui täyttyvän vauvauutisista, joka puolella oli raskaana olevia naisia. Tuli tunne, että olen jollakin tapaa epäonnistunut, että vika oli minussa. Vaikka neuvolassa kyllä painotettiin, ettei etenkään varhaisiin keskenmenoihin voi itse millään tapaa vaikuttaa, että syyt ovat sikiöperäisiä. Tai alkiohan tuo siinä vaiheessa vielä oli.
Lopulta minä suostuin uskomaan, ettei vika ollut minussa ja se sai pahan olon hellittämään otettaan. Toukokuussa raskauduin uudelleen, positiivinen tulos testiin ilmestyi 21. syntymäpäiväni aamuna. Odotusta kuitenkin varjosti pelko, josta olen jo aiemminkin puhunut. Pelkäsin, että tapahtuisi sama kuin viimeksi. Pelkäsin koko ajan, ettei ultrassa näkyisikään sydämen sykettä. Pelkäsin, ettei ultrassa näkyisi yhtään mitään. Pelkäsin, ettei dopplerilla saisi sykettä kuuluviin. Pelko lähti hälvenemään lopullisesti, kun aloin tuntea liikkeitä viikolla 16. Liikkeet tuovat konkreettiseti päivittäin esille sen, että elossa siellä edelleen ollaan. Minionin laskettu aika on kaksi kuukautta ja kolme päivää sen jälkeen kuin Juniorin olisi ollut.
Nykyisessä neuvolakortissa lukee varhainen keskenmeno. Se tapahtui viime huhtikuussa. Viime huhtikuussa minä menetin ensimmäisen lapseni.
Tässä vaiheessa jos joku tulee sanomaan, että eihän se mikään lapsi ole silloin, pelkkä solumöykky vain, niin en lupaa käyttäytyä kovinkaan soveliaasti. Minulle hän oli lapsi, ihan alusta asti. Minun lapseni, jota rakastin koko pienen sydämeni voimalla, mutta josta jouduin luopumaan aivan liian varhain.
Sitä ei voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta se tuntui silloin ja tuntuu yhä. En ole kauhean halukas asiasta puhumaan, mutta kirjoittaminen tuntuu helpommalta. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompaa kuin puhuminen.
Vain pari viikkoa myöhemmin oli äitienpäivä.
Äitienpäivää edeltävä ilta oli painajainen. Alkoi ahdistaa, tahdoin kotiin, enkä todellakaan halunnut juhlia mitään äitienpäivää. Halusin olla ja nukkua yksin ja makasin sohvalla ties miten kauan liikahtamatta yhtään mihinkään. Luulin päässeeni asiasta yli, mutta en sitten näköjään ollutkaan. Jokin siinä oli jäänyt käsittelemättä.
Kyllä minä myöhemmin ymmärsin, mikä mätti. Minä en ollut edes suostunut käsittelemään asiaa. Haalin itselleni mahdollisimman paljon tekemistä, jottei minun tarvitsisi ajatella tapahtunutta. Tavallaan oli ehkä onni, että keskenmenon varmistusta seuraavana viikonloppuna oli lasten teatterin esitykset. Sai muuta ajateltavaa. Mutta minun olisi pitänyt käsitellä asia seuraavalla viikolla, kun esitykset olivat ohitse. Jätin sen kuitenkin tekemättä. En tahtonut, tuli vain paha olo ja alkoi ahdistaa. Tahdoin paeta kaikkea ja kaikkia.
Vasta äitienpäivän jälkeen suostuin asian ottamaan käsittelyyn ja pääsin tapahtuneesta ylitse. Alkuun olin katkera. Ajattelin, että kaikkihan olikin mennyt vähän liian helposti ollakseen totta. Ajattelin, etten ehkä koskaan voisi saada omaa lasta. Facebook tuntui täyttyvän vauvauutisista, joka puolella oli raskaana olevia naisia. Tuli tunne, että olen jollakin tapaa epäonnistunut, että vika oli minussa. Vaikka neuvolassa kyllä painotettiin, ettei etenkään varhaisiin keskenmenoihin voi itse millään tapaa vaikuttaa, että syyt ovat sikiöperäisiä. Tai alkiohan tuo siinä vaiheessa vielä oli.
Lopulta minä suostuin uskomaan, ettei vika ollut minussa ja se sai pahan olon hellittämään otettaan. Toukokuussa raskauduin uudelleen, positiivinen tulos testiin ilmestyi 21. syntymäpäiväni aamuna. Odotusta kuitenkin varjosti pelko, josta olen jo aiemminkin puhunut. Pelkäsin, että tapahtuisi sama kuin viimeksi. Pelkäsin koko ajan, ettei ultrassa näkyisikään sydämen sykettä. Pelkäsin, ettei ultrassa näkyisi yhtään mitään. Pelkäsin, ettei dopplerilla saisi sykettä kuuluviin. Pelko lähti hälvenemään lopullisesti, kun aloin tuntea liikkeitä viikolla 16. Liikkeet tuovat konkreettiseti päivittäin esille sen, että elossa siellä edelleen ollaan. Minionin laskettu aika on kaksi kuukautta ja kolme päivää sen jälkeen kuin Juniorin olisi ollut.
Tänään sytytän kynttilän Juniorille. Olen pahoillani, ettei hän koskaan saanut nähdä maailman kauneutta.
