Eilen tuli kuusi viikkoa täyteen sektiosta.
Minulle tehtiin kiireellinen sektio pitkittyneen ponnistusvaiheen (kesti reilut kaksi tuntia) takia. Sekä tietenkin siitä syystä, kun huomattiin, ettei lapsi mahdukaan laskeutumaan synnytyskanavaan. Tämän takiahan kävin tammikuussa siellä synnytystapa-arviossa Mikkelissä, mutta lääkäri vain sanoi, että hyvin mahtuu. Niin näköjään mahtui...
Onnekseni olin henkisesti valmistautunut lähes koko raskauden ajan siihen, että joudun sektioon. Oli vain sellainen tunne. Pari päivää ennen synnytyksen käynnistymistä vielä sanoin siskolleni, että mistä vetoa niin tämä lapsi on niin itsepäinen, ettei suostu syntymään vaan on pakko tehdä sektio.
Helena syntyi siis sunnuntaina kello 00:39. Olin aika pihalla koko leikkauksen ajan, sen verran tajusin, että vauva syntyi. Kuulin rääkäisyt ja muutaman minuutin iässä hänet tuotiin vierelleni. Aika pian vauva lähti kuitenkin kätilön mukana synnytyssalien puolelle. Minut vietiin leikkaussalista teholla yöaikaan toimivaan heräämöön.
Teholle siirtyessä iski kamala horkka, kun epiduraalin vaikutus alkoi lakata. Sain lämpöpeiton, mutta ei se paljoa auttanut. Vapina oli hillitöntä ja kesti useamman tunnin. Jossakin vaiheessa vauva tuotiin vierelleni ensi-imetykselle. Siinä vaiheessa, kun aloin pystyä taas liikuttelemaan varpaitani, minut siirrettiin takaisin synnytyssalin puolelle. Sain vauvan syliini ja nukahdin aika nopeasti sen jälkeen.
Viiden aikoihin heräsin siihen, että oli kuuma. Horkasta ei ollut enää jälkeäkään. Jalkoja pisteli yhä, mutta kykenin jo aika hyvin niitä liikuttelemaan. Kahdeksan aikaan aamulla olin ensimmäistä kertaa jalkeilla ja kävelin parin metrin matkan, tippatelineeseen nojaten, mutta kävelin kuitenkin. Maanantaina pääsin irti kaikista letkuista ja pääsin liikkumaan itsenäisesti sekä hoitamaan vauvaa.
Toipuminen sektiosta on sujunut oikein mallikkaasti. Hemoglobiini tosin tippui alkuun ja oli pahimmillaan vain 77, joten sen vuoksi sain sitten kaksi pussia punasoluja. Muuten kaikki meni hyvin. Nopean toipumisen ansiosta pääsin kotiutumaan jo keskiviikkona.
Minulle tehtiin kiireellinen sektio pitkittyneen ponnistusvaiheen (kesti reilut kaksi tuntia) takia. Sekä tietenkin siitä syystä, kun huomattiin, ettei lapsi mahdukaan laskeutumaan synnytyskanavaan. Tämän takiahan kävin tammikuussa siellä synnytystapa-arviossa Mikkelissä, mutta lääkäri vain sanoi, että hyvin mahtuu. Niin näköjään mahtui...
Onnekseni olin henkisesti valmistautunut lähes koko raskauden ajan siihen, että joudun sektioon. Oli vain sellainen tunne. Pari päivää ennen synnytyksen käynnistymistä vielä sanoin siskolleni, että mistä vetoa niin tämä lapsi on niin itsepäinen, ettei suostu syntymään vaan on pakko tehdä sektio.
Helena syntyi siis sunnuntaina kello 00:39. Olin aika pihalla koko leikkauksen ajan, sen verran tajusin, että vauva syntyi. Kuulin rääkäisyt ja muutaman minuutin iässä hänet tuotiin vierelleni. Aika pian vauva lähti kuitenkin kätilön mukana synnytyssalien puolelle. Minut vietiin leikkaussalista teholla yöaikaan toimivaan heräämöön.
Teholle siirtyessä iski kamala horkka, kun epiduraalin vaikutus alkoi lakata. Sain lämpöpeiton, mutta ei se paljoa auttanut. Vapina oli hillitöntä ja kesti useamman tunnin. Jossakin vaiheessa vauva tuotiin vierelleni ensi-imetykselle. Siinä vaiheessa, kun aloin pystyä taas liikuttelemaan varpaitani, minut siirrettiin takaisin synnytyssalin puolelle. Sain vauvan syliini ja nukahdin aika nopeasti sen jälkeen.
Viiden aikoihin heräsin siihen, että oli kuuma. Horkasta ei ollut enää jälkeäkään. Jalkoja pisteli yhä, mutta kykenin jo aika hyvin niitä liikuttelemaan. Kahdeksan aikaan aamulla olin ensimmäistä kertaa jalkeilla ja kävelin parin metrin matkan, tippatelineeseen nojaten, mutta kävelin kuitenkin. Maanantaina pääsin irti kaikista letkuista ja pääsin liikkumaan itsenäisesti sekä hoitamaan vauvaa.
Toipuminen sektiosta on sujunut oikein mallikkaasti. Hemoglobiini tosin tippui alkuun ja oli pahimmillaan vain 77, joten sen vuoksi sain sitten kaksi pussia punasoluja. Muuten kaikki meni hyvin. Nopean toipumisen ansiosta pääsin kotiutumaan jo keskiviikkona.
Elämää tietysti hankaloitti alkuun se, etten saanut nostella mitään vauvaa painavampaa. Sängystä oli vaikea päästä ylös, kun haava vielä kipuili. Mutta aika nopeaan kipu loppui, enkä käyttänyt kipulääkkeitäkään kuin kolmen viikon ajan.
Kolme viikkoa sektiosta palasin sekä tanssi- että teatteriharjoituksiin. Vielä toki pitää hieman varovaisemmin tehdä ja välillä haava saattaa äkillisesti kipeytyä. Parempaan päin ollaan kuitenkin koko ajan menossa.
Haava on alusta alkaen ollut todella siisti. Tikit sulivat itsestään pois, yhtä lukuun ottamatta. Tuo yksi tikki on edelleen paikoillaan, mutta tällä viikolla odottavassa jälkitarkastuksessa saan sen pois.
Kaikki on mennyt oikeastaan aika hyvin. Mutta niin kuin jollekin jo sanoin niin ehkä se johtuu siitä, kun raskausaika oli vain yksi suuri ongelma. Helpotusta sitten edes jossakin suhteessa.
Ja ei, minulle ei jäänyt minkäänlaisia traumoja synnytyksestä. Tiedä sitten, olisiko jäänyt, jos en olisi ehtinyt saada puudutuksia ja olisin joutunut kolme tuntia kärvistelemään kivuissa ennen sektiopäätöstä.
Ja ei, minulle ei jäänyt minkäänlaisia traumoja synnytyksestä. Tiedä sitten, olisiko jäänyt, jos en olisi ehtinyt saada puudutuksia ja olisin joutunut kolme tuntia kärvistelemään kivuissa ennen sektiopäätöstä.
