Miten kaikki oikeasti meni?

Synnytyksestä on aikaa jo puoli vuotta, joten olisiko jo aika julkaista tämäkin postaus? Helena täytti viime yönä kuusi kuukautta ja lueskelin nyt illalla raskausajan päiväkirjaani. Tuli sellainen olo, että nyt voisi olla oikea aika tälle postaukselle. Puolivuotispostaus tulee erikseen, kunhan ollaan ensin käyty neuvolassa.

**

Lauantaina 20.2. kävin Mikkelissä yliaikaiskontrollissa (rv 41+4). Sairaalalla tuli vietettyä muutama tunti, parin tunnin ajan taisin makoilla käyrilläkin. Lääkärille päästyäni hän ultralla arvioi vauvan kooksi 3,7-3,8 kg, mutta oli tämäkin lääkäri sitä mieltä, että hyvin mahtuu syntymään. Kohdunsuu oli kolme senttiä auki (edes jotain hyötyä niistä edelliset neljä viikkoa kestäneistä supistuksista). Lääkäri sanoi, että jollei synnytys käynnisty seuraavaan päivään mennessä, silloin alettaisiin käynnistellä. Olisin saanut jäädä sairaalaan odottamaan, mutta lähdin mieluummin kotiin.

Puoli kuudelta illalla alkoivat voimakkaat supistukset ja aika pian arvasin, että nyt se on menoa. Varttia yli kuusi aloin niitä kellottaa ja huomasin supistusten tulevan parin minuutin välein ja kestävän 30-60 sekuntia. Parikymmentä minuuttia niitä jaksoin kellotella ennen kuin totesin, että nyt kyllä pitää lähteä sairaalaan.

Sairaalalla olimme hieman ennen kahdeksaa illalla. Pääsin välittömästi käyrille, makaaminen oli aikamoista tuskaa supistusten kanssa. Puoli yhdeksän aikoihin pääsin pois käyriltä. Kohdunsuu oli tässä vaiheessa jo kahdeksan senttiä auki. Ei muuta kuin suoraa päätä synnytyssaliin.

Tarkoituksenani oli ollut pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä. Totesin pärjänneeni ihan tarpeeksi pitkälle ja sanoin haluavani epiduraalin, vaikken kyllä ihan välttämättä olisi sitä tarvinnut. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen kuitenkin kiitollinen siitä, että ymmärsin sen ottaa. Epiduraali pistettiin selkään kello 20:47 ja samaan aikaan laitettiin oksitosiinia tippumaan, etteivät supistukset heikkenisi. Vain kymmenen minuuttia epiduraalin laiton jälkeen oli kohdunsuu auki täydet kymmenen senttiä ja kätilö puhkaisi sikiökalvon. Lapsivesi oli hieman vihreää. Vauvakin oli vielä liian korkealla. Sain pudendaalipuudutuksen.

Yhdentoista aikaan vasta alkoi aktiivinen ponnistaminen, joka kesti sen puolisen tuntia ennen kuin lääkäri kutsuttiin paikalle. Lääkärin toteamus oli, ettei vauva mahdu laskeutumaan synnytyskanavaan ja täytyy tehdä sektio.

Sektiopäätös tehtiin puolenyön aikaan. Seuraavasta neljästäkymmenestä minuutista minulla ei ole juurikaan muistikuvia, paitsi että olin kiinni kaiken maailman letkuissa. Kello 00:39 kuului luja rääkäisy ja näin, kun vauva vietiin ohitseni viereiseen huoneeseen tutkittavaksi. Kun minua kursittiin kasaan, sain nähdä vauvan ensimmäistä kertaa. 51 senttiä, 3355 grammaa (ai miten niin edellisaamun painoarvio vähän heitti?) ja punertava tukka.

Synnytyksen kestoksi merkittiin seuraavaa: I vaihe - 4 h, II vaihe - 30 min, jonka jälkeen mentiin sektioon.

Sektio ja siitä toipuminen

Eilen tuli kuusi viikkoa täyteen sektiosta.

Minulle tehtiin kiireellinen sektio pitkittyneen ponnistusvaiheen (kesti reilut kaksi tuntia) takia. Sekä tietenkin siitä syystä, kun huomattiin, ettei lapsi mahdukaan laskeutumaan synnytyskanavaan. Tämän takiahan kävin tammikuussa siellä synnytystapa-arviossa Mikkelissä, mutta lääkäri vain sanoi, että hyvin mahtuu. Niin näköjään mahtui...

Onnekseni olin henkisesti valmistautunut lähes koko raskauden ajan siihen, että joudun sektioon. Oli vain sellainen tunne. Pari päivää ennen synnytyksen käynnistymistä vielä sanoin siskolleni, että mistä vetoa niin tämä lapsi on niin itsepäinen, ettei suostu syntymään vaan on pakko tehdä sektio.

Helena syntyi siis sunnuntaina kello 00:39. Olin aika pihalla koko leikkauksen ajan, sen verran tajusin, että vauva syntyi. Kuulin rääkäisyt ja muutaman minuutin iässä hänet tuotiin vierelleni. Aika pian vauva lähti kuitenkin kätilön mukana synnytyssalien puolelle. Minut vietiin leikkaussalista teholla yöaikaan toimivaan heräämöön.

Teholle siirtyessä iski kamala horkka, kun epiduraalin vaikutus alkoi lakata. Sain lämpöpeiton, mutta ei se paljoa auttanut. Vapina oli hillitöntä ja kesti useamman tunnin. Jossakin vaiheessa vauva tuotiin vierelleni ensi-imetykselle. Siinä vaiheessa, kun aloin pystyä taas liikuttelemaan varpaitani, minut siirrettiin takaisin synnytyssalin puolelle. Sain vauvan syliini ja nukahdin aika nopeasti sen jälkeen.

Viiden aikoihin heräsin siihen, että oli kuuma. Horkasta ei ollut enää jälkeäkään. Jalkoja pisteli yhä, mutta kykenin jo aika hyvin niitä liikuttelemaan. Kahdeksan aikaan aamulla olin ensimmäistä kertaa jalkeilla ja kävelin parin metrin matkan, tippatelineeseen nojaten, mutta kävelin kuitenkin. Maanantaina pääsin irti kaikista letkuista ja pääsin liikkumaan itsenäisesti sekä hoitamaan vauvaa.

Toipuminen sektiosta on sujunut oikein mallikkaasti. Hemoglobiini tosin tippui alkuun ja oli pahimmillaan vain 77, joten sen vuoksi sain sitten kaksi pussia punasoluja. Muuten kaikki meni hyvin. Nopean toipumisen ansiosta pääsin kotiutumaan jo keskiviikkona.

Elämää tietysti hankaloitti alkuun se, etten saanut nostella mitään vauvaa painavampaa. Sängystä oli vaikea päästä ylös, kun haava vielä kipuili. Mutta aika nopeaan kipu loppui, enkä käyttänyt kipulääkkeitäkään kuin kolmen viikon ajan.

Kolme viikkoa sektiosta palasin sekä tanssi- että teatteriharjoituksiin. Vielä toki pitää hieman varovaisemmin tehdä ja välillä haava saattaa äkillisesti kipeytyä. Parempaan päin ollaan kuitenkin koko ajan menossa.

Haava on alusta alkaen ollut todella siisti. Tikit sulivat itsestään pois, yhtä lukuun ottamatta. Tuo yksi tikki on edelleen paikoillaan, mutta tällä viikolla odottavassa jälkitarkastuksessa saan sen pois.

Kaikki on mennyt oikeastaan aika hyvin. Mutta niin kuin jollekin jo sanoin niin ehkä se johtuu siitä, kun raskausaika oli vain yksi suuri ongelma. Helpotusta sitten edes jossakin suhteessa.

Ja ei, minulle ei jäänyt minkäänlaisia traumoja synnytyksestä. Tiedä sitten, olisiko jäänyt, jos en olisi ehtinyt saada puudutuksia ja olisin joutunut kolme tuntia kärvistelemään kivuissa ennen sektiopäätöstä.

Onko siellä joku?

"Tämä on rakkaus, mitä ei voi

kukaan ottaa minulta pois.

Tämä on ihme, mihin minäkin pystyn.

Tämä on ainut, mikä luonani säilyy."

- Tämä rakkaus, Chisu

Pieni tyttäreni syntyi kiireellisellä sektiolla 21.2.2016 kello 00:39 mitoin 51 cm ja 3355 grammaa. Väsyneitä olemme kumpainenkin (etenkin minä), mutta muuten voimme ihan hyvin. Tänään pääsimme kotiin ja alamme nyt yhdessä opetella arkea täällä. Kunhan elämä (ja se väsymys) tasoittuu, olen valmis näkemään taas ihmisiä ja ottamaan vieraita vastaan. Ainakin toivottavasti. Ettei käy niin, että vain erakoidutaan tänne neljän seinän sisälle maailmanloppuun asti. Siihen saakka saavat kaikki tyytyä vain blogin seuraamiseen. Enempään ei nyt tällä hetkellä ole jaksamista.

Taas hetken lähempänä

Kävin tänään lääkärissä alustavassa synnytystapa-arviossa. Minionin koon arveltiin tällä hetkellä olevan 2,7kg. Siskoni on painanut sen verran syntyessään raskausviikolla 39+4. Minulla on menossa viikko 36+0. Lääkärin sanoin: "Ei tää vauva kovin iso oo, mutta kyllä tää sun lantiokin on aika ahdas".

Olin toki valmistautunut kuulemaan nuo sanat, sillä tämä ahdas lantio taitaa olla meillä vähän niin kuin sukurasite. Sain sitten lähetteen Mikkeliin äitipolille, jossa vielä tutkivat tarkemmin ja tekevät päätöksen mahdollisesta sektiosta. Voisi alkaa henkisesti valmistautumaan siihen, että sieltä se sektiopäätös tulee.

Lisäksi Minionilla näkyi hieman turvotusta vatsassa, mutta sen tutkivat myös sitten Mikkelissä tarkemmin. Lääkärin mukaan tuskin kuitenkaan mitään hälyyttävää ja johtuu luultavimmin omasta anemiastani.

Muutoin oli kaikki ihan kunnossa. Minkäänlaisia merkkejä synnytyksen alkamisesta ei ole, joten toivoa sopii, että Minion vielä ainakin viikon malttaisi pysyä sisällä. Ensi viikon tiistaina on nimittäin näytelmämme viimeinen esitys, enkä oikein voi olla sieltä poissa. Näytösten jälkeen saa tulla ihan milloin haluaa. Verenpaine itselläni oli 103/69 eli kuulemma oikein hyvä. Minion liikkuu hyvin, napanuoran virtaukset ovat kohdillaan ja sydämen sykekin 156.

Neljä viikkoa laskettuun aikaan.