Take the pill that keeps you quiet

"Suljetaan suut,

nyökätään.

Menneet on menneet,

vain hetki tää on tärkeää.

Jätetään vaan taa,

ei palata koskaan.

Mennään sivuun katsomaan,

kun valhe perii maan."

- Tabu, Chisu

Lääkkeiden käyttöä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää raskausaikana, eritoten ensimmäisellä kolmanneksella, jolloin sikiön elimet kehittyvät. Aina ei vain ole mahdollista pärjätä ilman lääkkeitä. Esimerkiksi hoitamaton masennus voi olla lääkehoitoa pahempi riski sikiölle. [linkki]

Itselläni oli tilanne, etten vain voinut lopettaa lääkkeiden käyttöä kuin seinään. Vakituista lääkitystä ei lopeteta noin vain. Olin 17-vuotias, kun sain diagnoosini ja SSRI-lääkkeet, joten kolme ja puoli vuotta niitä tuli otettua, vaikkei viimeisen vuoden aikana olisi edes tarvinnut. Suoraan sanottuna vain pelkäsin vieroitusoireita, jotka olivat kamalat jo silloin, jos olin yhdenkin päivän ilman lääkkeitä.

Keskustelin asiasta oman hoitajani kanssa heti raskauden tultua ilmi ja hän näki parhaimmaksi vaihtoehdoksi lopettaa lääkityksen hiljalleen. Olin samaa mieltä. Vähensin annostusta heti seuraavana päivänä kymmenestä viiteen milligrammaan ja seuraavalla viikolla otin noita puolikkaita tabletteja enää joka toinen päivä.

Enempää en ehtinyt, kun sain ilokseni päivittäisen oksentelun. Tietysti oksensin myös lääkkeet pois. Jos jotakin positiivista on hyperemeesistä sanottava niin se on juurikin tuo - sen ansiosta sain lopetettua lääkityksen, jonka lopettamista jo etukäteen pelkäsin. Lääkkeen lopettamisen jälkeen olin toki huomattavasti itkuisempi, väsyneempi ja alakuloisempi, mutta olisin ollut sitä varmasti muutoinkin, kun mikään ei pysynyt sisällä.

Tietyllä asteella mielenterveysongelmat tulevat varmasti pysymään osana minua koko elämäni ajan. Minä olen kuitenkin oppinut elämään niiden kanssa, eivätkä ne millään tapaa enää haittaa päivittäistä toimintaani. Minä pärjään ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Tulevaisuudelta toivon, etten enää koskaan joudu aloittamaan tuota lääkitystä uudelleen. Ei siitä toki haittaa ole ollut, mutta siitä on aivan liian vaikea päästä eroon. Tällä hetkellä minulle riittää se, että käyn hoitajani luona juttelemassa joka toinen viikko. Puhuminen on koko ajan ollut minulle se kaikkein tärkein ja merkittävin hoitomuoto.

Olen kirjoittanut sairaudestani ja sen taustoista keväällä 2014 toisessa blogissani. Kyseinen postaus on luettavissa tästä.

"Take the pill that keeps you quiet.

Take the pill that keeps you blind.

Take the pill that wipes your memory.

Take the pill that's fucking with your mind.

That's all you have to lose..."

- Take the Pill, Emilie Autumn

Keskenmenon pelko ja alkuraskauden oireet

Eli mistä tiesin olevani raskaana jo kaksi viikkoa ennen kuin sain plussan tikkuun.

Ensimmäinen selkeä oire oli pahoinvointi. Eihän siinä mitään, jos sitä olisi ollut kerran tai pari, mutta kun se oli päivittäistä ja toisinaan jopa kesti läpi päivän. Välillä oli niin huono olo, etten uskaltanut edes lähteä kauppaan, kun tuntui, että voisin oksentaa minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä kahtena pahoinvoinnin päivänä luulin vain sairastuneeni vatsatautiin, mutta sitten tajusin "hei, tämähän on sitä raskauspahoinvointia".

Pahoinvointia seurasi pikkuhiljaa muita oireita. Kipuja, vihlontaa ja nipistelyjä alavatsalla sekä vatsan turvotusta, kovaa väsymystä, mielialanvaihteluita (olen muutenkin kauhean itkuherkkä, nyt se vain korostui entisestään, usein olin myös hyvin ärtynyt), pieniä flunssan oireita, palelua... Plussausta edeltävällä viikolla näin myös unta, jossa olin raskaana. Sitten oli tietenkin vielä se tunne. Minä vain tiesin. Tiesin alusta alkaen, mitä oli tapahtunut, vaikka olihan minulla toki epäilyksiäkin.

Ja sitten eräänä kauniina kesäkuun aamuna, 21. syntymäpäivänäni sain vahvistuksen tuntemuksilleni, kun digitestin näytölle ilmestyi tulos "Pregnant 2-3". Viikkoa myöhemmin tuo tulos vielä vahvistettiin neuvolassa.

Minulla oli silti yhä epäilykseni. Jatkuva keskenmenon pelko takoi päässäni, enkä oikeastaan päässyt siitä eroon kuin nukkuessani. En suostunut uskomaan, että kaikki voisi mennä niin hyvin ja helposti, kun ei ensimmäiselläkään kerralla mennyt. Että oikeasti ilman sen suurempaa yrittämistä olisin jo toistamiseen yhtä helposti saanut pienen lapsen kasvamaan sisälleni. Oli hetkiä, jolloin olin aivan varma, ettei siellä mitään ole tai että alkio on kuitenkin kuollut kohtuun. En oikeastaan uskaltanut vielä iloita.

Raju pahoinvointi koitui tavallaan pelastuksekseni. Kävin sen vuoksi neuvolassa viikoilla 7+0. Paikalla oli lääkäri, joten päädyttiin tekemään alkuraskauden ultra, ja siellä se pienen pieni sydän sykki. Pituutta alkiolla oli silloin vain 9,2 mm.

Vaikka ei tuo ensimmäinen ultra kokonaan poistanutkaan pelkojani. Pelko pysyi alitajunnassani koko ajan, vaikkei enää jatkuvasti muistutellutkaan olemassaolostaan. Ennen np-ultraa mietin, miten reagoin, jos sikiö onkin kuollut. Ennen ensimmäisten sydänäänten kuuntelua pelkäsin yhä raskauden menneen kesken, vaikka silloin oltiin jo niin sanotuilla turvallisilla viikoilla.

Mutta täällä yhä ollaan. Tänään on raskausviikko 16+0, lapsella pituutta jalat mukaanluettuina noin 16 cm ja tietääkseni hän on yhä hengissä. Panikointi sen suhteen on huomattavasti vähentynyt, vaikkei vieläkään kokonaan poistunut. Mutta se johtunee vain ja ainoastaan siitä, etten ole vielä tuntenut lainkaan liikkeitä.