Ensilumilla

Ensilumet päättivät tänään sataa myös Etelä-Savoon. Kovasti toivon kyllä, etteivät jää maahan, koska se tarkoittaa sitä, etten pääse enää pyörällä töihin. Edes kilometrin matkan käveleminen ei kauheasti houkuta, kun lonkat kipeytyvät nopeasti. Pyöräileminen on niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Vaikka tietysti se on hyvä asia, että tulee lunta. Eipä ainakaan ole niin pimeää koko ajan. Ja kissat tykkäävät, kun pääsevät vanhempieni luona ulos hankeen pyörimään.

Ennen helmikuuta olisi niin paljon tekemistä. Pitäisi muuttaa, sillä hissittömän talon neljäs kerros ei ehkä ole paras mahdollinen vaihtoehto pienen vauvan ja vaunujen kanssa. Ensi viikolla on tarkoitus mennä katsomaan ainakin yhtä asuntoa ja joulukuussa jossakin vaiheessa päästä muuttamaan. Joulukuu on aina kaikin tavoin täynnä tekemistä. Joululahjoja en ole ostanut vielä yhtään, vaikka normaalisti aloitan jo viimeistään lokakuussa. Tammikuussa olisi talvinäytelmän esitykset ja niihin pitäisi harjoitella. Vuorosanat ovat onneksi jo kutakuinkin hallussa, vaikken niitä olekaan opetellut.

Vauvaa varten on onneksi hommattu jo miltei kaikki. Jotain ihan pientä puuttuu vielä, mutta ne kyllä ehtii ostaa. Kaikki tärkeimmät kun kuitenkin on jo olemassa. Pinnasänky tosin pitäisi käydä vielä hakemassa pois isovanhempieni vintiltä, mutta se on ehkä parempi hakea vasta muuton jälkeen.

Laskettuun aikaan on enää reilut 11 viikkoa. Tulevalla viikolla on tiedossa seuraava lääkärikäynti ja alustava synnytystapa-arvio. Koko ajan alkaa homma vain käydä konkreettisemmaksi.

Miten meillä jaksellaan?

Voisin sanoa, että koko ajan ollaan menossa parempaan suuntaan. Ainakin pahoinvointien osalta. Kärsin siitä edelleen, mutta lähinnä enää aamuisin ja iltaisin. Iltaisin tulee tosin usein kiusaksi kaveri nimeltään närästys.

Viikko sitten kävin neuvolassa ja siellä sanottiin, että kohtu on noussut jo sen verran korkealle, että painaa sisäelimiä kasaan, joten pahoinvointi voi johtua nyt siitäkin. Hemoglobiini oli enää vain 93, joten jouduin eilen käymään sen vuoksi verikokeissa. Eipä ne sormenpäästä otetut hemoglobiiniarvot ole aina kauhean luotettavia, verikoe antoi kuitenkin tulokseksi 103. Ei siis tarvitse lähteä Mikkeliin sairaalaan tämän takia. Rautavalmiste vaihdettiin kuitenkin nestemäiseen muotoon.

Ultrassa Kuun lapsi ei millään meinannut pysytellä paikoillaan. Koko ajan oltiin liikkeessä. Kaikki kyllä näytti hyvältä, sydän näkyi niin hyvin, että siitä olisi kuulemma voinut laittaa kuvan johonkin oppikirjaan. Tytöltä vaikutti edelleen kovasti. Sf-mitta oli 19 cm eli keskikäyrillä mennään, mutta aika suurella todennäköisyydellä tullaan vielä putoamaan alakäyrälle.

Kuten jo sanoin, Kuun lapsi on äärimmäisen vilkas kaveri, jatkuvasti heittelemässä voltteja ja kärrynpyöriä sekä potkimassa. Välillä yritetään jo kovasti tunkea päätä vatsasta läpi. Lähes kaikki liikkeet näkyvät ja tuntuvat myös ulospäin.

Olo on ollut kumman levollinen. En jaksa stressata mistään ja toisinaan tuntuu, että otan asiat vähän turhankin rauhallisesti. Eipä sitä tosin ole tarvettakaan alkaa panikoida. Asiat menevät eteenpäin omalla painollaan.

Aika väsynyt olen kyllä ollut, mutta tällä hetkellä vietän onneksi viikon mittaista syyslomaa. Minkäänlaista ohjelmaa ei ole suunniteltu etukäteen, joten saan vain olla ja levätä. Vaikka eihän se kyllä minulta onnistu. Vaikkei suunniteltua ohjelmaa olekaan, minä kyllä keksin ohjelmaa ihan varmasti riittämiin. Muutamat tanssikoreografiat pitäisi tehdä, harjoitella maskeeraamista, kirjoittaa liikaa, lukea muutama kirja ja jossakin vaiheessa varmaan vierailla varavanhempieni luona. Pähkinänsärkijän käsikirjoituksen sentään tempaisin valmiiksi jo viikonloppuna. Kuvausideoitakin olisi, mutta niiden toteutus on asia erikseen, kun hovikuvaajani (eli siskoni) lähtee huomenna loppuviikoksi Vuokattiin hiihtämään. On sitä tosin kyllä ennenkin pärjätty itselaukaisimella.

Tänään ehdimme onneksi muutamat syksyiset kuvat ottaa. Raskausviikkoja on nyt tasan 24. Huima ajatus, että laskettuun aikaan on enää 16 viikkoa. Mihin nämä viikot oikein katoavat?

Ettei lentoon pääse enää lasienkeli

"Tarinat on vain sanoja tuulessa,

lohdutus lopun aamuna.

Jokainen yksinäisyytensä

voi poistaa sanan valolla.

Sä kerroit tarun linnusta,

jol' on sydämellään koko maailma.

Se nostaa heikot siivilleen

ja kantaa ylös kirkkauteen.

Ei selässänsä pelätä

tarvitse, sillä siivillä

se kyllä kantaa varoen

ja kotiin vie."

- Nuorallatanssija, Indica

Eilen pääsin aivan liian pitkän tauon jälkeen yhden suosikkiharrastukseni pariin - nimittäin maskeeraamisen. Edelliset maskeeraukset taitavat sijoittua viime keväälle Lumikuningattaren näytösten aikoihin. Sen jälkeen ei paljoa innostanut, kun kyllästyin tekemään itselleni niin suuritöistä maskeerausta useamapana päivänä. Maskeeraus ja hiusten laitto vei silloin yhteensä puolesta tunnista tuntiin. Enkä yleensä ottaen jaksa ikinä tehdä samaa maskeerausta kovin montaa kertaa peräkkäin.

Eilen oli raskausviikko 18+4, eikä noista kuvista välttämättä huomaa yhtään mitään. Tai ainakaan oma silmäni ei huomaa. Tai ainakaan sitä, että reilun viikon kuluttua ollaan jo puolivälissä. Mutta oli kyllä ihana päästä taas harjoittelemaan hieman maskeerausta, vaikkei tämä nyt ollutkaan mikään kauhean vaativa juttu. Maskin tekoon meni noin kymmenen minuuttia, kuvaukseen noin vartti.

Olen aina tykännyt olla kuvattavana, mutta oikeastaan en sitten tykkää, jos kuvien takana ei ole mitään ideaa. Siksi yritän aina kehitellä kuvieni taustalle jonkin tarinan. Ei sillä väliä, aukeaako se kenellekään muulle kuin itselleni, kunhan se vain on olemassa, sillä jos minä jotakin olen niin tarinankertoja.

Kuvaamisesta kaikki kunnia ja kiitokset omalle luottokuvaajalleni, eli siskolleni.

"Pysy paikallasi hiljaa,

silloin kaunis oot, lasienkeli.

Pidä suusi kiinni,

sillä koskaan totta eivät ole sanasi.

Sinun läpi nään, kun suunnittelet,

kuinka avaat siipesi.

Siksi vahdin, ettei lentoon pääse

enää lasienkeli."

- Lasienkeli, Indica