Vuosi taaksepäin

Kesäkuun 4. päivä vuonna 2015 minä täytän 21. Illalla on näytelmäharjoitukset, mutta aamulla saan tietää jotakin, mikä tulee määrittämään koko loppuelämäni. Raskaustestin näytölle ilmestyy sana "Pregnant". Tuosta hetkestä alkaa viikkojen mittainen piina, jatkuva pelko ja yhdeksän kuukauden pahoinvointi.

Tänään siitä päivästä on vuosi mennyt. Minä täytän 22. Illalla ei ole näytelmäharjoituksia, mutta päivällä juhlitaan perheemme tuoreinta ylioppilasta, joka muuten myös täyttää tänään vuosia. Ja mukana juhlimassa on tuo vielä vuosi sitten parin millimetrin mittainen, nyt 61-senttinen, kolmen ja puolen kuukauden ikäinen tyttäreni Helena.

Olen aika kiitollinen.

Vuosi sitten näytti vasta tältä.

Vuosi sitten

Vuosi sitten minulla oli sininen tukka.

Vuosi sitten minulla oli työ.

Vuosi sitten tähän aikaan minulla oli haave, unelma. Kaukainen toivomus, jonka en uskonut vielä vuosiin käyvän toteen. Toivomus, joka ensimmäisen kerran sanottiin ääneen jo vuonna 1997.

Neljän päivän kuluttua minä jään äitiysvapaille. Seuraavan kahdeksan viikon sisään tuo vielä vuosi sitten hyvinkin kaukaiselta vaikuttanut haave on käymässä toteen. Vuosi 2016 tuo mukanaan suuren muutoksen. Vuosi 2016 tulee muuttamaan koko elämäni.

Näin sitä on tullut itsekin vuoden aikana muututtua. Sama mekko päällä molemmissa kuvissa.

Katsaus koko menneeseen vuoteen löytyy toisesta blogistani, tämän linkin takaa.

Viisi kuukautta takana

Ja neljä edessä. Kuukauden kuluttua alkaa viimeinen kolmannes. Kyllä se aika vaan loppujen lopuksi nopeasti menee. Onneksi. Enää 49 työpäivää jäljellä ennen joululomaa, jolta jäänkin sitten suoraan äitiyslomalle. Ja kahden viikon kuluttua alkaa syysloma. Lomaa jos jotakin tässä nyt kyllä todella kaivataan.

Pahoinvointi kiusaa edelleen joka päivä, harmillista kyllä. Johan sitäkin on neljä ja puoli kuukautta kärsitty. Mutta ainakaan en enää oksentele päivittäin, enkä välttämättä edes viikoittain. Pahoinvointi on silti edelleen olemassa. Toisinaan siihen auttaa syöminen, toisinaan ei. Pahimmillaan olo on aamuisin ja tasoittuu yleensä iltaa kohden. Olen kuitenkin aika hyvin nyt tottunut, en enää edes muista, mitä on elämä ilman pahoinvointia.

Rautakapseleita otan kaksin kappalein päivässä anemian vuoksi. Ensi viikolla neuvolassa päästään näkemään, ovatko ne auttaneet mitään. Tuon neuvolan jälkeen pääsen myös tilailemaan äitiyspakkausta.

Pikkuisen liikkeet voimistuvat päivä päivältä. Viikon ajan on jo myllätty niin kovaa, että näkyy ja tuntuu myös ulospäin. Välillä kun itse tökkii mahaa niin hetken kuluttua tulee potku takaisinpäin. On se vain niin jännä tunne. Ei sitä osaa sanoin kuvailla.

Ja vatsa tietysti vain jatkaa kasvamistaan. Sen huomaa, kun katsoo kuvia, jotka on otettu vaikkapa noin viikon aikavälillä. Aika pienihän tuo vielä tuntuu olevan, etenkin kun vertaa muihin suunnilleen samoilla viikoilla oleviin. Mutta, no, näillä geeneillä tuskin voin koskaan edes odottaa kauhean isoa raskausvatsaa.

 rv 20+4

rv 21+2

Take the pill that keeps you quiet

"Suljetaan suut,

nyökätään.

Menneet on menneet,

vain hetki tää on tärkeää.

Jätetään vaan taa,

ei palata koskaan.

Mennään sivuun katsomaan,

kun valhe perii maan."

- Tabu, Chisu

Lääkkeiden käyttöä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää raskausaikana, eritoten ensimmäisellä kolmanneksella, jolloin sikiön elimet kehittyvät. Aina ei vain ole mahdollista pärjätä ilman lääkkeitä. Esimerkiksi hoitamaton masennus voi olla lääkehoitoa pahempi riski sikiölle. [linkki]

Itselläni oli tilanne, etten vain voinut lopettaa lääkkeiden käyttöä kuin seinään. Vakituista lääkitystä ei lopeteta noin vain. Olin 17-vuotias, kun sain diagnoosini ja SSRI-lääkkeet, joten kolme ja puoli vuotta niitä tuli otettua, vaikkei viimeisen vuoden aikana olisi edes tarvinnut. Suoraan sanottuna vain pelkäsin vieroitusoireita, jotka olivat kamalat jo silloin, jos olin yhdenkin päivän ilman lääkkeitä.

Keskustelin asiasta oman hoitajani kanssa heti raskauden tultua ilmi ja hän näki parhaimmaksi vaihtoehdoksi lopettaa lääkityksen hiljalleen. Olin samaa mieltä. Vähensin annostusta heti seuraavana päivänä kymmenestä viiteen milligrammaan ja seuraavalla viikolla otin noita puolikkaita tabletteja enää joka toinen päivä.

Enempää en ehtinyt, kun sain ilokseni päivittäisen oksentelun. Tietysti oksensin myös lääkkeet pois. Jos jotakin positiivista on hyperemeesistä sanottava niin se on juurikin tuo - sen ansiosta sain lopetettua lääkityksen, jonka lopettamista jo etukäteen pelkäsin. Lääkkeen lopettamisen jälkeen olin toki huomattavasti itkuisempi, väsyneempi ja alakuloisempi, mutta olisin ollut sitä varmasti muutoinkin, kun mikään ei pysynyt sisällä.

Tietyllä asteella mielenterveysongelmat tulevat varmasti pysymään osana minua koko elämäni ajan. Minä olen kuitenkin oppinut elämään niiden kanssa, eivätkä ne millään tapaa enää haittaa päivittäistä toimintaani. Minä pärjään ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Tulevaisuudelta toivon, etten enää koskaan joudu aloittamaan tuota lääkitystä uudelleen. Ei siitä toki haittaa ole ollut, mutta siitä on aivan liian vaikea päästä eroon. Tällä hetkellä minulle riittää se, että käyn hoitajani luona juttelemassa joka toinen viikko. Puhuminen on koko ajan ollut minulle se kaikkein tärkein ja merkittävin hoitomuoto.

Olen kirjoittanut sairaudestani ja sen taustoista keväällä 2014 toisessa blogissani. Kyseinen postaus on luettavissa tästä.

"Take the pill that keeps you quiet.

Take the pill that keeps you blind.

Take the pill that wipes your memory.

Take the pill that's fucking with your mind.

That's all you have to lose..."

- Take the Pill, Emilie Autumn

Ennustuksia ja uskomuksia lapsen sukupuolesta

Jo ennen raskautta sanoin, ettei minulle todellakaan ole väliä lasteni sukupuolella. Alusta saakka minusta on kuitenkin tuntunut siltä, että tulokas olisi tyttö. Nyt en ole enää ihan varma tuntemuksistani. Pikkuhiljaa on mieleen hiipinyt tunne, että voisihan tulokas ihan yhtä hyvin olla myös poika. Suvussamme on viiden vuoden aikana syntynyt vain poikia. Sitä ennen syntyi viiden vuoden ajan vain tyttöjä. Kuinka suuri on siis todennäköisyys, että minä jatkan tätä poikalinjaa? Suomessa syntyy noin 105 poikalasta sataa tyttöä kohden.

Mutta ehkä minä teen poikkeuksen niin kuin aina ennenkin. Ehkä minä katkaisen yhdentoista pojan ketjun ja saankin tytön. Mummoni oli jo keväällä tietävinään, että suvun seuraava tyttölapsi syntyy minulle. Tyttöä ovat muutkin minulle ennustaneet. Itselläni on vain epäilyksiä. Kyllä lapsi voi ihan yhtä hyvin olla poika.

Netissä on monia testejä, joiden perusteella voi arvailla syntymättömän lapsen sukupuolta. Itsekin olen näitä ihan vain huvikseni tehnyt eri sivustoilla ja ajattelin nyt jakaa muutamia tuloksia.

Kiinalaisen syntymäkalenterin mukaan tulossa olisi poika. Tosin en kyllä tuohon menisi ihan heti luottamaan, sillä hetken leikittyäni tuolla testillä, huomasin, että sen perusteella myös minun olisi pitänyt olla poika.

Vau.fi:n testi antaa tulokseksi tyttöä.

Lisäksi on monia asioita, joista uskotaan voivan päätellä tulevan lapsen sukupuolen, alla muutama näistä. Punaiset meinaavat tyttöä, siniset poikaa.

Pahoinvointia ja oksentelua/Suhteellisen hyvä olo
- Rajun pahoinvoinnin sanotaan olevan tyttöraskauden merkki, vähäisen tai olemattoman pahoinvoinnin puolestaan viittaavan poikaraskauteen. Vau.fi:n sivuilla myös sanotaan "jos odottaja joutuu raskauspahoinvoinnin takia vähintään kolmeksi päiväksi sairaalaan, hänellä on 80 prosenttia suurempi mahdollisuus saada tyttö kuin äidillä, joka ei kärsi vakavasta raskauspahoinvoinnista". Minähän olin sairaalassa rajun pahoinvoinnin vuoksi neljä päivää.

Iho huonossa kunnossa/Iho hyvässä kunnossa
- Uskomuksen mukaan tyttö vie äidiltään kauneuden. Minulla iho ei sentään ole alkanut kukkimaan, mutta on kyllä ihan järkyttävän kuiva.

Ei linea negraa tai linea negra loppuu napaan/Koko mahan linea negra

Korkeat sykkeet/Matalat sykkeet
- Jos sikiön syke on yli 140, sen sanotaan merkitsevän tyttöraskautta, jos taas alle niin poikaraskautta. Meillä syke oli kolmisen viikkoa sitten 150.
Lantio leviää/Lantio pysyy samanlaisena
Migreeni/Ei migreeniä
Närästää/Ei närästystä
Rinnoissa ei juuri muutosta/Rinnoissa suuri muutos

Makeanhimo/Happamat ja suolaiset
- Sanonta kuuluu "Makea tyttö, suolainen poika". Makeaa onkin tullut syötyä ehkä hieman liikaakin, mutta kun tekee vain niin kauheasti mieli...

Tyttöolo/Poikaolo
- Äidin intuitio osuu kuulemma aika usein oikeaan. Laitoin tuon nyt tyttöolon puolelle, kun sellainen olo minulla kuitenkin oli miltei neljän kuukauden ajan.

Kahdeksan kymmenestä menisi minulla tyttöpuolelle, joten myös näiden mukaan olisin todennäköisemmin saamassa tytön.

Miksi sitten ylipäätään mietin tällaisia asioita? Minusta on vain kiva arvuutella, kumpaa sukupuolta lapseni mahdollisesti olisi. Minulla on huomenna edessä neuvolalääkäri, jossa se saattaa hyvällä tuurilla selvitä. Jos ei niin sitten parin viikon kuluttua rakenneultrassa, vaikka eihän se tietenkään koskaan ole 100-prosenttisen varmaa. Neuvolan terveydenhoitaja olisi kuulemma jo viime viikolla ultratessaan voinut antaa veikkausta sukupuolesta, mutta kaveri piti jalkansa niin tiukasti ristissä, ettei varmasti nähdä. Kyllä minä tahtoisin etukäteen tietää, onko tulossa tyttö vai poika (voisi sitten heittää ne kaikkein tyttömäisimmät minun ja siskoni vanhat vaatteet pois tilaa viemästä). Ja jos tulossa on poika niin sitten voin nauraa kaikille niille, jotka tyttöä minulle ennustivat - sekä tietysti omille tyttöfiiliksilleni, että menipäs pieleen.

Totuushan on, että tulee sieltä kumpi tahansa, on hän aivan yhtä rakastettu. Ei sillä sukupuolella oikeasti ole väliä, kunhan vain pieni syntyisi (näin kliseisesti sanottuna) elossa ja terveenä.

Keskenmenon pelko ja alkuraskauden oireet

Eli mistä tiesin olevani raskaana jo kaksi viikkoa ennen kuin sain plussan tikkuun.

Ensimmäinen selkeä oire oli pahoinvointi. Eihän siinä mitään, jos sitä olisi ollut kerran tai pari, mutta kun se oli päivittäistä ja toisinaan jopa kesti läpi päivän. Välillä oli niin huono olo, etten uskaltanut edes lähteä kauppaan, kun tuntui, että voisin oksentaa minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä kahtena pahoinvoinnin päivänä luulin vain sairastuneeni vatsatautiin, mutta sitten tajusin "hei, tämähän on sitä raskauspahoinvointia".

Pahoinvointia seurasi pikkuhiljaa muita oireita. Kipuja, vihlontaa ja nipistelyjä alavatsalla sekä vatsan turvotusta, kovaa väsymystä, mielialanvaihteluita (olen muutenkin kauhean itkuherkkä, nyt se vain korostui entisestään, usein olin myös hyvin ärtynyt), pieniä flunssan oireita, palelua... Plussausta edeltävällä viikolla näin myös unta, jossa olin raskaana. Sitten oli tietenkin vielä se tunne. Minä vain tiesin. Tiesin alusta alkaen, mitä oli tapahtunut, vaikka olihan minulla toki epäilyksiäkin.

Ja sitten eräänä kauniina kesäkuun aamuna, 21. syntymäpäivänäni sain vahvistuksen tuntemuksilleni, kun digitestin näytölle ilmestyi tulos "Pregnant 2-3". Viikkoa myöhemmin tuo tulos vielä vahvistettiin neuvolassa.

Minulla oli silti yhä epäilykseni. Jatkuva keskenmenon pelko takoi päässäni, enkä oikeastaan päässyt siitä eroon kuin nukkuessani. En suostunut uskomaan, että kaikki voisi mennä niin hyvin ja helposti, kun ei ensimmäiselläkään kerralla mennyt. Että oikeasti ilman sen suurempaa yrittämistä olisin jo toistamiseen yhtä helposti saanut pienen lapsen kasvamaan sisälleni. Oli hetkiä, jolloin olin aivan varma, ettei siellä mitään ole tai että alkio on kuitenkin kuollut kohtuun. En oikeastaan uskaltanut vielä iloita.

Raju pahoinvointi koitui tavallaan pelastuksekseni. Kävin sen vuoksi neuvolassa viikoilla 7+0. Paikalla oli lääkäri, joten päädyttiin tekemään alkuraskauden ultra, ja siellä se pienen pieni sydän sykki. Pituutta alkiolla oli silloin vain 9,2 mm.

Vaikka ei tuo ensimmäinen ultra kokonaan poistanutkaan pelkojani. Pelko pysyi alitajunnassani koko ajan, vaikkei enää jatkuvasti muistutellutkaan olemassaolostaan. Ennen np-ultraa mietin, miten reagoin, jos sikiö onkin kuollut. Ennen ensimmäisten sydänäänten kuuntelua pelkäsin yhä raskauden menneen kesken, vaikka silloin oltiin jo niin sanotuilla turvallisilla viikoilla.

Mutta täällä yhä ollaan. Tänään on raskausviikko 16+0, lapsella pituutta jalat mukaanluettuina noin 16 cm ja tietääkseni hän on yhä hengissä. Panikointi sen suhteen on huomattavasti vähentynyt, vaikkei vieläkään kokonaan poistunut. Mutta se johtunee vain ja ainoastaan siitä, etten ole vielä tuntenut lainkaan liikkeitä.