Ne unettomat yöt

Joka ikinen vuosi vannon, että seuraavana vuonna en kyllä varmasti mene enää tähän hulluuteen mukaan. Ja joka ikinen marraskuu löydän itseni jälleen kerran tämän saman hulluuden parista. Hulluuden, joka täyttää kaikki ajatukset ja vie yöunet. Tämän hulluuden nimi on NaNoWriMo.

NaNoWriMo eli National Novel Writing Month, puhekielessä nano, on kansainvälinen romaaninkirjoituskuukausi. Nano on aina marraskuussa ja kirjoitusprosessi kestää koko kuukauden ajan. Tavoitteena on kirjoittaa kuun aikana 50 000 sanan mittainen romaani. Pidempi saa toki olla, mutta tuo on vähimmäisvaatimus. Romaanin ei tarvitse olla viimeistelty tai edes kokonainen, kunhan vaadittu sanamäärä täyttyy. Palkintoja ei jaeta, nanossa kilpaillaan itseään vastaan.

Tämä vuosi on minulle neljäs nanon parissa. Ensimmäisellä kerralla tähän hulluuteen lähtiessäni olin 18-vuotias abiturientti. Voitto tuli helposti, 50 000 sanan raja paukkui jo 22. marraskuuta. Seuraava vuosi oli yhtä takkuamista, mutta sanamäärä täyttyi kahta päivää edellisvuotista aiemmin. Viime vuodesta tuskin kannattaa edes puhua, hyvä että sain vaaditut sanat silloin edes kasaan.

Tänä vuonna harkitsin pitkään nanon kirjoittamista, ihan oman jaksamisen vuoksi. Mutta pakko siihen oli lähteä, kun sain omasta mielestäni niin hyvän idean. No, ainakin toistaiseksi idea on toiminut, mutta saa nähdä, toimiiko jatkossa. Kirjoitan aika paljon työpäivien aikana (käsin), sillä minua ei läheskään aina tunneilla tarvita, joten käytän ajan hyödykseni. Näin pyrin parhaani mukaan välttämään yöunien menettämistä ja olenkin aika lailla onnistunut pääsemään sänkyyn jo puolenyön aikoihin. Ei minua aiemmin oikeastaan edes väsytä.

Muutaman sanan voisin sanoa edellisistä (ja tämän vuoden) nanoista. Olen yleensä kauhean varovainen omien tarinoideni suhteen, mitä niistä jaan julkisesti nettiin, sillä pelkään jonkun tulevan varastamaan huonot ideani. Mutta jos nyt muutama sana.

Marraskuu 2012, sanoja 55 300

God Save the Queen oli ensimmäinen nanoni ja olen siitä aika hemmetin ylpeä. Vaikka se on edelleen kesken ja vaatii vaikka mitä korjailuja ja lisäyksiä ja uudelleenkirjoitusta ja kaikkea niin pidän siitä silti jo tässä muodossaan. God Save the Queen opetti minulle, että kykenen enempään kuin olisin koskaan voinut edes kuvitella. Se osoitti minulle paikkani maailmassa sekä elämän tärkeyden ja raadollisuuden.

God Save the Queen on keskiajalle sijoittuva kauhufantasiaromaani, joka alkaa siitä, mihin kaikki sadut päättyvät - sanoista ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Se kertoo totuuden siitä, että onnelliset loput ovat vain satuja, jotka eivät ole päättyneet vielä. Se on sekoitus fantasiaa, psykologista kauhua, verimättökauhua, salaisuuksia ja ennen kaikkea draamaa. Tarinan keskiössä on 15-vuotias prinsessa Merete.

Romantikkona Damiana von Roemanno oli aina uskonut onnellisiin loppuihin, mutta nyt noustuaan kuningattareksi itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman kuningas Cociduksen rinnalle hän tiesi, ettei ollut olemassa onnellisia loppuja. Ylellinen ja loistelias elämä suurine palvelijamäärineen kävi hänelle, mutta muutoin elämä ei kyllä ollut kovinkaan onnellista. Ei etenkään siinä vaiheessa, kun kuningatar Damiana alkoi odottaa lasta.

Marraskuu 2013, sanoja 60 110

Verivala oli aika kummallinen tapaus. En alkuun meinannut saada sitä lainkaan kirjoitettua ja joka ikinen ilta pakotin itseni kirjoittamaan sen vähintään 1667 sanaa. Ja kun lopulta sain kiinni inspiraatiosta ja kirjoitin täyttä tajunnanvirtaa ties kuinka monta tuhatta sanaa, tekstistä tuli ihan outoa. Ihan kuin sen olisi kirjoittanut joku muu kuin minä.

Verivala sijoittuu tulevaisuuden maailmaan, jossa ihmiskunta on ajautumassa sukupuuton partaalle. Synnytyksestä on tullut niin riskialtista, ettei juuri kukaan enää tahdo lapsia. Abortit ovat yleistyneet kaikkialla ja ehkäisy on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Eräs uskonlahko on eristäytynyt muusta maailmasta ja heidän toimintansa perustuu yhdelle Raamatun lauseelle - Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Heille ehkäisy on synti, abortti täysi tabu ja himo muuttunut kuolemansynnistä hyveeksi. Verivala keskittyy kahteen ihmiseen - 19-vuotiaaseen Edeniin, joka ei ole niin puhtoinen kuin voisi olettaa sekä palkkamurhaaja Mikhail Justovskiin, jonka kanssa Edenin on määrä vuoden kuluttua mennä naimisiin.

Oikeastaan minä toivoisin, että ihmiset kuolisivat sukupuuttoon. Elämämme maapallolla on aina ollut pelkkää epäoikeudenmukaisuutta ja toisten ihmisten hyväksikäyttöä. Emme me osaa sopeutua yhteen muun eliökunnan kanssa, aina me olemme tuhoamassa kaiken. Ei ihminen muuta osaa tehdä kuin tuhota, johan se on näytetty tässä vuosituhansien aikana toteen. Jos emme tuhoa muita eliöitä, tuhoamme joko toisemme tai itsemme.

Marraskuu 2014, sanoja 50 047

Viime vuoden nano sai alkunsa oikeastaan niinkin kauan sitten kuin kesällä 2013. Sen vuoden kesäteatterinäytelmässämme kolme hahmoa puhui lähes jatkuvasti henkilöstä nimeltä Ulla Pesonen, jota ei kuitenkaan nähty missään vaiheessa näytelmää. Tästä lähdin sitten kehittämään tarinaa, mitä kyseiselle henkilölle tapahtui.

Mutta mitä tapahtui Pesosen Ullalle? sijoittuu nykypäivän Suomeen, joten se on tyyliltään aivan erilaista, mitä normaalisti kirjoitan. Ellei mukaan lasketa erästä dystopiatekstiäni, en ole kirjoittanut mitään Suomeen sijoittuvaa sitten yläasteen. Enkä ole koskaan kirjoittanut minkäänlaisia murhamysteereitä. Viime vuonna kuitenkin ajattelin kokeilla jotakin uutta. Murhamysteeriä ratkoo päähenkilö etsivä Ville Niininen.

Sen piti olla aivan tavallinen maanantaipäivä. Heräsin kuudelta aamulla, niin kuin joka ainoa arkipäivä, keitin itselleni kahvia, söin runsaan aamiaisen, pesin hampaat ja pyöräilin töihin. Mutta ei tuosta päivästä normaalia tullut, ehei. Tuo päivä tulisi olemaan hyvin kaukana normaalista.

Marraskuu 2015

En oikeastaan itsekään tiedä, mistä tämän vuoden nanoni sai alkunsa. Mahdollisesti Volbeatin kappaleesta Lonesome Rider, joka on myös nanon työnimi sekä yllättäen ensimmäisenä biisinä nanon soittolistalla. En oikein osaa muuta sanoa kuin että tätä on ollut todella mukava kirjoittaa. Lonesome Riderin avulla olen onnistunut murtamaan monia lukkoja ja löytänyt uudelleen kirjoittamisen riemun. Siitä kai kertoo jo sekin, että nyt viidentenä päivänä sanamäärä on yli 14 000 ja kasvaa vain koko ajan.

Lonesome Rider sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Yhdysvaltoihin, jossa tasa-arvoa ajava kapinaliike nostaa päätään. Se on tarina naisten taistelusta vapauden ja tasa-arvon puolesta, mutta ennen kaikkea se on tarina kahdesta erilaisesta naiskohtalosta.

Demetriaa arvostettiin leirissä. Hän oli osoittanut jo nuorella iällään sellaista lojaaliutta heille, ettei siihen aivan kuka tahansa olisi pystynyt. Demetriaa oli kohdeltu väärin, tätä oli syytetty asioista, jotka olivat olleet täyttä valetta, Demetria oli tuomittu rikoksesta, jota ei ollut edes tehnyt. Mutta silloin tuo vasta 19-vuotias tyttö oli taipunut ylempiensä tahtoon, eikä ollut kertaakaan valittanut tuomiostaan, vaikka se oli ollut kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen. Kun totuus oli tullut julki, oli ollut jo auttamattomasti liian myöhäistä. Mutta Demetria oli ollut loppuun saakka lojaali, vaikka se olikin maksanut lähestulkoon hänen henkensä. Lojaalius juuri oli antanut Demetrialle suuren arvon muiden silmissä.

Pisteet sille, joka jaksoi lukea tänne asti! Minua ei saisi päästää puhumaan kirjoittamisesta...

Marrasyön aikaan

Tänään on marrasyön juhla. Tunnetaan myös nimillä Halloween, kekri, Samhain... Vuoden kohokohta, suosikkijuhlani, jota tosin en tänä vuonna jaksanut viettää yhden lyhdyn kaivertamista ja paria maskeerausta lukuunottamatta. Viime vuonna pidin yhdistetyt tupaantuliaiset ja Halloween-juhlat, mutta nyt ei ole ollut minkäänlaista jaksamista sellaisia järjestää. Ihan hyvä vaan, kun koko kuluneen viikon olen potenut kamalaa flunssaa ja sen vuoksi ollut sata kertaa normaalia väsyneempi. Voisin vain nukkua koko ajan, mutta olen töissä päivittäin kahdeksan tuntia, jonka jälkeen iltaisin on vielä mahdolliset harrastukset (kolme iltaa viikossa). Viikonloput on onneksi kokonaan pyhitetty levolle.

Kuluneella viikolla käytiin myös neuvolassa tuon alhaisen hemoglobiinin vuoksi. Kaikki on kunnossa, Minionin painoarvioksi annettiin 757 grammaa (rv 25+0). Edelleen vastaa muutamaa päivää pienempää, mutta niin on vastannut koko ajan. Joudutaan nyt kuitenkin käymään neuvolassa normaalia useammin, jotta Minionin kasvua voidaan seurata tarkemmin.

Omassa voinnissa ei ole tapahtunut huomattavia muutoksia tämän järkyttävän väsymyksen lisäksi. Verenpaine oli neuvolassa käydessä 97/65 eli aika lailla siellä omien arvojen kohdilla mennään. Paino on viimein lähtenyt nousuun. Tai onhan se toki nousussa ollut jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt ollaan päästy lähtöpainon yläpuolelle. Mikä on ihan hyvä asia tässä vaiheessa, kun laskettuun aikaan on enää kolme kuukautta ja yhdeksän päivää.

Ennenaikainen joululahja

Tunnettu myös nimellä äitiyspakkaus. Sitä on odotettu jo kauan ennen kuin pystyin hakemuksen laittamaan. Viime viikolla sain todistuksen siitä, että raskaus on kestänyt yli 154 päivää ja äitiysavustuksen hakemisen ohella pistin myös muutaman muun hakemuksen menemään.

Äitiysavustuksen valitseminen pakkauksen muodossa oli minulle aika lailla itsestäänselvä valinta. Siinä tulee kuitenkin niin paljon kaikkea tarpeellista, eikä tarvitse sitten erikseen lähteä hommaamaan esimerkiksi kynsisaksia tai kylpylämpömittaria.

Eilen tuo pakkaus saapui postiin ja olihan se sitten ihan pakko heti käydä hakemassa pois, että pääsee sisältöä hipelöimään. Onhan se niin, että suurin osa noista vaatteista on aika isoja vielä vastasyntyneelle ja totesinkin, että taitavat mennä meillä päälle vasta kesällä tai ensi syksynä. Ainakaan jos lapsi yhtään äitinsä mitoissa kasvaa niin on puolen vuoden iässä vasta 65-senttinen.

Tykkään ihan kauheasti noista tämän vuoden äitiyspakkauksen kuoseista ja väreistä. Niitä pääsee enemmän ihastelemaan tästä, mutta täytyy kyllä sanoa, että luonnossa nuo vaatteet näyttävät vielä monta kertaa paremmilta.

Miten meillä jaksellaan?

Voisin sanoa, että koko ajan ollaan menossa parempaan suuntaan. Ainakin pahoinvointien osalta. Kärsin siitä edelleen, mutta lähinnä enää aamuisin ja iltaisin. Iltaisin tulee tosin usein kiusaksi kaveri nimeltään närästys.

Viikko sitten kävin neuvolassa ja siellä sanottiin, että kohtu on noussut jo sen verran korkealle, että painaa sisäelimiä kasaan, joten pahoinvointi voi johtua nyt siitäkin. Hemoglobiini oli enää vain 93, joten jouduin eilen käymään sen vuoksi verikokeissa. Eipä ne sormenpäästä otetut hemoglobiiniarvot ole aina kauhean luotettavia, verikoe antoi kuitenkin tulokseksi 103. Ei siis tarvitse lähteä Mikkeliin sairaalaan tämän takia. Rautavalmiste vaihdettiin kuitenkin nestemäiseen muotoon.

Ultrassa Kuun lapsi ei millään meinannut pysytellä paikoillaan. Koko ajan oltiin liikkeessä. Kaikki kyllä näytti hyvältä, sydän näkyi niin hyvin, että siitä olisi kuulemma voinut laittaa kuvan johonkin oppikirjaan. Tytöltä vaikutti edelleen kovasti. Sf-mitta oli 19 cm eli keskikäyrillä mennään, mutta aika suurella todennäköisyydellä tullaan vielä putoamaan alakäyrälle.

Kuten jo sanoin, Kuun lapsi on äärimmäisen vilkas kaveri, jatkuvasti heittelemässä voltteja ja kärrynpyöriä sekä potkimassa. Välillä yritetään jo kovasti tunkea päätä vatsasta läpi. Lähes kaikki liikkeet näkyvät ja tuntuvat myös ulospäin.

Olo on ollut kumman levollinen. En jaksa stressata mistään ja toisinaan tuntuu, että otan asiat vähän turhankin rauhallisesti. Eipä sitä tosin ole tarvettakaan alkaa panikoida. Asiat menevät eteenpäin omalla painollaan.

Aika väsynyt olen kyllä ollut, mutta tällä hetkellä vietän onneksi viikon mittaista syyslomaa. Minkäänlaista ohjelmaa ei ole suunniteltu etukäteen, joten saan vain olla ja levätä. Vaikka eihän se kyllä minulta onnistu. Vaikkei suunniteltua ohjelmaa olekaan, minä kyllä keksin ohjelmaa ihan varmasti riittämiin. Muutamat tanssikoreografiat pitäisi tehdä, harjoitella maskeeraamista, kirjoittaa liikaa, lukea muutama kirja ja jossakin vaiheessa varmaan vierailla varavanhempieni luona. Pähkinänsärkijän käsikirjoituksen sentään tempaisin valmiiksi jo viikonloppuna. Kuvausideoitakin olisi, mutta niiden toteutus on asia erikseen, kun hovikuvaajani (eli siskoni) lähtee huomenna loppuviikoksi Vuokattiin hiihtämään. On sitä tosin kyllä ennenkin pärjätty itselaukaisimella.

Tänään ehdimme onneksi muutamat syksyiset kuvat ottaa. Raskausviikkoja on nyt tasan 24. Huima ajatus, että laskettuun aikaan on enää 16 viikkoa. Mihin nämä viikot oikein katoavat?

Kissa vauvaperheessä

Minullahan ei aiheesta vielä kokemusta ole, mutta pian on. Kissoja löytyy taloudestamme kaksin kappalein, reilun vuoden ikäiset veljekset Diego ja Figaro.

Vanhemmillani tosin on aina ollut kissa, Miska oli viisivuotias, kun minä synnyin, kahdeksan, kun siskoni syntyi. Ihan hyvin tuo tuntui aikoinaan sopeutuneen pieneen lapseen. Ja kyllähän eläimet aika nopeasti tuntuvat sopeutuvan muutoksiin. Miskasta ainakin tuli ennen pitkää paras ystäväni.

Simba tuli meille reilu vuosi Miskan katoamisen jälkeen, kun minä olin viisivuotias ja siskoni kaksi. Jo pienestä pitäen tuo jellona joutui pieniin lapsiin sopeutumaan, mutta on alkanut nyt vanhoilla päivillään lähinnä luikkia pikkuisia karkuun. Ei jaksa vanha vaari enää kauheasti kuunnella riekkumista.

Diegon ja Figaron kohdalla asia on kuitenkin mietityttänyt minua jonkin verran. Tällä hetkellä luulen, että ongelmaksi voisi muodostua nimenomaan Figaro. Diegolla ei ole koskaan ollut minkäänlaista häiriökäyttäytymistä. Ellei lukuun lasketa sitä, että joka ikinen aamu, kun olen lähdössä töihin, herra hyppää (tai kiipeää) olkapäälleni istumaan, kun ei halua minun lähtevän.

Figaro on kuitenkin aivan oma lukunsa. Hän alkoi merkkailla ja osoittaa mieltään jo ennen puolen vuoden ikää. Ja ainakin täällä Mäntyharjulla eläinlääkäri ei suostu leikkaamaan kissaa ennen kuin ikää on vähintään puoli vuotta. Leikkauksessa siis käytiin heti joulukuun 2014 viimeisinä päivinä, Diego leikattiin vasta pari kuukautta myöhemmin, kun oli niin pienikokoinen (Figaro painoi jo joulukuussa enemmän kuin Diego helmikuussa).

Mutta jos jokin Figaron kohdalla tuo ongelmia niin mustasukkaisuus. Sillä jos Figaro jotakin on niin mustasukkainen. Mustasukkainen huomiosta, mitä annan toisille. Jos silitän tai rapsutan Diegoa, Figaro tunkee hetken kuluttua syliin. Jos Diego tulee syliini nukkumaan, Figaro tulee hetken kuluttua hänen päälleen. Vanhemmillani käydessämme Simba tulee toisinaan nukkumaan syliini tai viereeni. Joskus Figaro katselee kauempaa todella vihaisen oloisena ja joskus saattaa tulla ja hypätä Simban päälle, mikä aiheuttaa sitten sen, että Simba hermostuu ja lähtee. Figaro on mustasukkainen jopa tietokoneelleni, sillä yleensä jos olen koneella, herra tulee ja päättää kellahtaa näppäimistön päälle. Tai vaihtoehtoisesti tunkee syliin tahtoen huomiota.

Tämän kuluneen viikon ongelmalapsi Figaro on ollut sijaiskodissa vanhemmillani ja ilmeisesti tuntuu viihtyvän siellä paremmin kuin kotona. Ainakaan ei ole siltä suunnalta kuulunut sanaakaan minkäänlaisesta häiriökäyttäytymisestä. Ehkä minun vain pitää kohdata se totuus, ettei Figaroa ole luotu sisäkissaksi samalla tavoin kuin veljeään.

Viisi kuukautta takana

Ja neljä edessä. Kuukauden kuluttua alkaa viimeinen kolmannes. Kyllä se aika vaan loppujen lopuksi nopeasti menee. Onneksi. Enää 49 työpäivää jäljellä ennen joululomaa, jolta jäänkin sitten suoraan äitiyslomalle. Ja kahden viikon kuluttua alkaa syysloma. Lomaa jos jotakin tässä nyt kyllä todella kaivataan.

Pahoinvointi kiusaa edelleen joka päivä, harmillista kyllä. Johan sitäkin on neljä ja puoli kuukautta kärsitty. Mutta ainakaan en enää oksentele päivittäin, enkä välttämättä edes viikoittain. Pahoinvointi on silti edelleen olemassa. Toisinaan siihen auttaa syöminen, toisinaan ei. Pahimmillaan olo on aamuisin ja tasoittuu yleensä iltaa kohden. Olen kuitenkin aika hyvin nyt tottunut, en enää edes muista, mitä on elämä ilman pahoinvointia.

Rautakapseleita otan kaksin kappalein päivässä anemian vuoksi. Ensi viikolla neuvolassa päästään näkemään, ovatko ne auttaneet mitään. Tuon neuvolan jälkeen pääsen myös tilailemaan äitiyspakkausta.

Pikkuisen liikkeet voimistuvat päivä päivältä. Viikon ajan on jo myllätty niin kovaa, että näkyy ja tuntuu myös ulospäin. Välillä kun itse tökkii mahaa niin hetken kuluttua tulee potku takaisinpäin. On se vain niin jännä tunne. Ei sitä osaa sanoin kuvailla.

Ja vatsa tietysti vain jatkaa kasvamistaan. Sen huomaa, kun katsoo kuvia, jotka on otettu vaikkapa noin viikon aikavälillä. Aika pienihän tuo vielä tuntuu olevan, etenkin kun vertaa muihin suunnilleen samoilla viikoilla oleviin. Mutta, no, näillä geeneillä tuskin voin koskaan edes odottaa kauhean isoa raskausvatsaa.

 rv 20+4

rv 21+2

Take the pill that keeps you quiet

"Suljetaan suut,

nyökätään.

Menneet on menneet,

vain hetki tää on tärkeää.

Jätetään vaan taa,

ei palata koskaan.

Mennään sivuun katsomaan,

kun valhe perii maan."

- Tabu, Chisu

Lääkkeiden käyttöä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää raskausaikana, eritoten ensimmäisellä kolmanneksella, jolloin sikiön elimet kehittyvät. Aina ei vain ole mahdollista pärjätä ilman lääkkeitä. Esimerkiksi hoitamaton masennus voi olla lääkehoitoa pahempi riski sikiölle. [linkki]

Itselläni oli tilanne, etten vain voinut lopettaa lääkkeiden käyttöä kuin seinään. Vakituista lääkitystä ei lopeteta noin vain. Olin 17-vuotias, kun sain diagnoosini ja SSRI-lääkkeet, joten kolme ja puoli vuotta niitä tuli otettua, vaikkei viimeisen vuoden aikana olisi edes tarvinnut. Suoraan sanottuna vain pelkäsin vieroitusoireita, jotka olivat kamalat jo silloin, jos olin yhdenkin päivän ilman lääkkeitä.

Keskustelin asiasta oman hoitajani kanssa heti raskauden tultua ilmi ja hän näki parhaimmaksi vaihtoehdoksi lopettaa lääkityksen hiljalleen. Olin samaa mieltä. Vähensin annostusta heti seuraavana päivänä kymmenestä viiteen milligrammaan ja seuraavalla viikolla otin noita puolikkaita tabletteja enää joka toinen päivä.

Enempää en ehtinyt, kun sain ilokseni päivittäisen oksentelun. Tietysti oksensin myös lääkkeet pois. Jos jotakin positiivista on hyperemeesistä sanottava niin se on juurikin tuo - sen ansiosta sain lopetettua lääkityksen, jonka lopettamista jo etukäteen pelkäsin. Lääkkeen lopettamisen jälkeen olin toki huomattavasti itkuisempi, väsyneempi ja alakuloisempi, mutta olisin ollut sitä varmasti muutoinkin, kun mikään ei pysynyt sisällä.

Tietyllä asteella mielenterveysongelmat tulevat varmasti pysymään osana minua koko elämäni ajan. Minä olen kuitenkin oppinut elämään niiden kanssa, eivätkä ne millään tapaa enää haittaa päivittäistä toimintaani. Minä pärjään ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Tulevaisuudelta toivon, etten enää koskaan joudu aloittamaan tuota lääkitystä uudelleen. Ei siitä toki haittaa ole ollut, mutta siitä on aivan liian vaikea päästä eroon. Tällä hetkellä minulle riittää se, että käyn hoitajani luona juttelemassa joka toinen viikko. Puhuminen on koko ajan ollut minulle se kaikkein tärkein ja merkittävin hoitomuoto.

Olen kirjoittanut sairaudestani ja sen taustoista keväällä 2014 toisessa blogissani. Kyseinen postaus on luettavissa tästä.

"Take the pill that keeps you quiet.

Take the pill that keeps you blind.

Take the pill that wipes your memory.

Take the pill that's fucking with your mind.

That's all you have to lose..."

- Take the Pill, Emilie Autumn