Making Christmas

Meillä ei vietetä joulua ihan siinä sen perinteisessä merkityksessä. Tai mikä perinteinen merkitys se edes on? Joulu oli alunperin valon juhla. Minulle se on sitä yhä, sillä en kuulu kirkkoon enkä ole uskonut kristinuskon oppien mukaan enää vuosiin.

Joulukirkossa en siis käy ja hyvin vähän kuuntelen edes joululauluja, koska mitä suurimmalta osin en niistä pidä. Ne joululaulut, mistä pidän, ovat hyvin melankolisia, mikä ehkä sopii aika hyvin suomalaiseen mentaliteettiin. Ikisuosikkini on Sylvian joululaulu.

Minulle joulu on ennen kaikkea rauhoittumisen aikaa. Aikaa, kun saa vain olla.

Painajainen ennen joulua on elokuva, joka minun pitää aina nähdä. Onneksi se löytyy leffahyllystäni. Myös Rakkautta vain sekä Lumiukko ovat sellaisia, jotka pitää joka joulu katsoa. Noista ensimmäinen tuli tosin televisiosta jo marraskuussa, joten sitä en taida nyt enää katsoa.

Pipareiden leipominen ja koristelu on parasta. Yleensä minun tekemäni ja koristelemani piparit ovat hyvinkin mielenkiintoisen näköisiä. Niin myös tänä vuonna, kun innostuin väsäämään etenkin noita zombeja ja kummituksia.

Rauhallista ja valoisaa joulun aikaa kaikille ♥

P.s. Älkää kidnapatko joulupukkia niin kuin Boogien pojat (alimmainen video) tai me ei saada joululahjoja.

Ohi on

Puolentoista vuoden työrupeama lukiolla päättyi tänään puolenpäivän aikaan. Alkoi joululoma. Joululomalta jään suoraan äitiyslomalle. Äitiyslomalta vanhempainvapaille. Vanhempainvapailta mitä luultavimmin hoitovapaalle. Minä en enää palaa tuohon työhön. On kai ihan oikeutettua olla onnellinen tässä vaiheessa.

Viime kuukaudet ovat olleet henkisesti ja fyysisesti aika rankkoja, vaikka työ suurimmalta osin istumatyötä onkin. Ensin oli pahoinvoinnit, jotka päättyivät vasta lokakuussa. Sitten tuli anemia, sitten selkäkivut ja viime viikolla harjoitussupistukset. Väsymys on vaivannut koko syksyn. Mutta minä olen jaksanut käydä töissä ja olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni. Minä jaksoin loppuun saakka. Nyt voin hyvillä mielin jäädä lomalle.

Neuvolassakin on tullut taas käytyä (rv 32+0). Tästä eteenpäin käynkin siellä sitten parin viikon välein. Neljän viikon päähän on varattuna aika synnytystapa-arvioon. Huomenna on synnytysvalmennus Mikkelissä.

Mutta mitä neuvolassa? No, verenpaineet ja hemoglobiini jatkavat tuttua linjaansa eli ovat edelleen alhaiset. Verenpaine oli 94/59 ja hemoglobiini 101. Paino nousee tasaisesti ja nyt ollaan jopa 3,2 kg lähtöpainon yläpuolella. En ole koskaan painanut näin paljoa ja se ehkä vähän ahdistaa, mutta tiedän kyllä, että painonnousu kuuluu asiaan. Sikiön sykkeet olivat 145 ja majaili tuolla ylösalaisin. Sf-mitta oli 28 cm eli hieman keskikäyrän alapuolella mennään.

Kulunut viikko on vietetty mitä suurimmalta osin uudessa kodissa. Diego on päässyt siellä jo pari yötä viettämään, Figaro on vielä toistaiseksi vanhemmillani. Ajatus on, että Diego ensin toisi omaa hajuaan asuntoon, jolloin Figaron sopeutuminen ei ehkä olisi niin hankalaa. On tuo Diegonkin sopeutuminen tosin hieman hankalaa ollut. Kun olen itse kotona, ei ole enää mitään ongelmaa, mutta kun olen poissa, Diego piilottelee kylpyhuoneen nurkassa. Mutta eiköhän se siitä, kunhan paikka tulee tutuksi.

Ja nyt joululomalle. Siskoni menee vielä illalla lukion joulujuhlaan, mutta itse en taida jaksaa sinne vaivautua, kun väsyttää jo nyt.

Jouluksi uuteen kotiin

Kirjoitan keskellä täyttä kaaosta. Mennyt viikko on ollut yhtä juoksemista paikasta toiseen, eikä oikein missään välissä ole ehtinyt rauhoittua. Ei kai siis ollut mikään ihmekään, että keskiviikkona ja torstaina tulivat ilokseni ensimmäiset harjoitussupistukset. Silloin oli pakko rauhoittaa menoa.

Ollaan tehty muuttoa koko kulunut viikonloppu, tosin minusta ei ole kauheasti ollut siinä suhteessa apua, kun en ole pystynyt juuri mitään kantamaan. Tavaroita olen kyllä kovasti yrittänyt pakata ja sitten myöhemmin purkaa uudessa asunnossa. Onneksi on ollut apujoukkoja.

Entinen asunto oli hissittömän talon neljännessä kerroksessa, mikä ei välttämättä ole hyvä ratkaisu, jos pitää vauvaa ja vaunujakin sinne raahata. Uudessa asunnossa tarvitsee kavuta vain puolitoista porrasväliä, mikä ainakin tyhjien vaunujen kanssa sujui suht helposti. Uudessa asunnossa on myös hieman enemmän tilaa, mikä on todella hyvä asia. Tykästyin tähän jo ensimmäisellä silmäyksellä ja pidän tästä koko ajan vain enemmän.

Viimeiset tavarat pitäisi tänään saada pois vanhalta asunnolta. Sitten pääsee paremmin raivailemaan ja järjestelemään ja ehkä jossakin vaiheessa pystyttämään myös sen joulukuusen. Toivottavasti kissat eivät tänä vuonna kaada sitä yhtä monta kertaa kuin vuosi sitten.

Joskus on pakko luopua...

... vaikka kuinka sattuisi.

Tänään on 6. päivä joulukuuta. Suomen itsenäisyyspäivä. Päivä, jona olisi ollut Juniorin laskettu aika, jos olisimme selvinneet tänne saakka. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, Junior olisi tällä hetkellä sylissäni tai hyvää vauhtia matkalla syliini. Olen pelännyt tämän päivän tuloa.

Päivä on kaipauksen ja haikeuden täyttämä. En ehtinyt koskaan saada Junioria syliini vaan hän jäi ikuisiksi ajoiksi ainoastaan sydämeeni. Junior on ensimmäinen Kuun lapsi, pikkusisaruksensa suojelushenki.

Nykyisessä neuvolakortissa lukee varhainen keskenmeno. Se tapahtui viime huhtikuussa. Viime huhtikuussa minä menetin ensimmäisen lapseni. 

Tässä vaiheessa jos joku tulee sanomaan, että eihän se mikään lapsi ole silloin, pelkkä solumöykky vain, niin en lupaa käyttäytyä kovinkaan soveliaasti. Minulle hän oli lapsi, ihan alusta asti. Minun lapseni, jota rakastin koko pienen sydämeni voimalla, mutta josta jouduin luopumaan aivan liian varhain.

Sitä ei voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta se tuntui silloin ja tuntuu yhä. En ole kauhean halukas asiasta puhumaan, mutta kirjoittaminen tuntuu helpommalta. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompaa kuin puhuminen.

Vain pari viikkoa myöhemmin oli äitienpäivä.

Äitienpäivää edeltävä ilta oli painajainen. Alkoi ahdistaa, tahdoin kotiin, enkä todellakaan halunnut juhlia mitään äitienpäivää. Halusin olla ja nukkua yksin ja makasin sohvalla ties miten kauan liikahtamatta yhtään mihinkään. Luulin päässeeni asiasta yli, mutta en sitten näköjään ollutkaan. Jokin siinä oli jäänyt käsittelemättä.

Kyllä minä myöhemmin ymmärsin, mikä mätti. Minä en ollut edes suostunut käsittelemään asiaa. Haalin itselleni mahdollisimman paljon tekemistä, jottei minun tarvitsisi ajatella tapahtunutta. Tavallaan oli ehkä onni, että keskenmenon varmistusta seuraavana viikonloppuna oli lasten teatterin esitykset. Sai muuta ajateltavaa. Mutta minun olisi pitänyt käsitellä asia seuraavalla viikolla, kun esitykset olivat ohitse. Jätin sen kuitenkin tekemättä. En tahtonut, tuli vain paha olo ja alkoi ahdistaa. Tahdoin paeta kaikkea ja kaikkia.

Vasta äitienpäivän jälkeen suostuin asian ottamaan käsittelyyn ja pääsin tapahtuneesta ylitse. Alkuun olin katkera. Ajattelin, että kaikkihan olikin mennyt vähän liian helposti ollakseen totta. Ajattelin, etten ehkä koskaan voisi saada omaa lasta. Facebook tuntui täyttyvän vauvauutisista, joka puolella oli raskaana olevia naisia. Tuli tunne, että olen jollakin tapaa epäonnistunut, että vika oli minussa. Vaikka neuvolassa kyllä painotettiin, ettei etenkään varhaisiin keskenmenoihin voi itse millään tapaa vaikuttaa, että syyt ovat sikiöperäisiä. Tai alkiohan tuo siinä vaiheessa vielä oli.

Lopulta minä suostuin uskomaan, ettei vika ollut minussa ja se sai pahan olon hellittämään otettaan. Toukokuussa raskauduin uudelleen, positiivinen tulos testiin ilmestyi 21. syntymäpäiväni aamuna. Odotusta kuitenkin varjosti pelko, josta olen jo aiemminkin puhunut. Pelkäsin, että tapahtuisi sama kuin viimeksi. Pelkäsin koko ajan, ettei ultrassa näkyisikään sydämen sykettä. Pelkäsin, ettei ultrassa näkyisi yhtään mitään. Pelkäsin, ettei dopplerilla saisi sykettä kuuluviin. Pelko lähti hälvenemään lopullisesti, kun aloin tuntea liikkeitä viikolla 16. Liikkeet tuovat konkreettiseti päivittäin esille sen, että elossa siellä edelleen ollaan. Minionin laskettu aika on kaksi kuukautta ja kolme päivää sen jälkeen kuin Juniorin olisi ollut.

Tänään sytytän kynttilän Juniorille. Olen pahoillani, ettei hän koskaan saanut nähdä maailman kauneutta.

Vauvajuhlat

Kaverini kysyivät jo jossakin vaiheessa loppukesästä (tai alkusyksystä, en ole ihan varma), tahdonko heidän järjestävän minulle vauvajuhlat. Ajatus kuulosti minusta hyvältä, mutta painotin, etten tahdo mitään yliampuvaa niin kuin nuo jenkkilän babyshowerit usein tuntuvat olevan.

Ajankohdaksi valikoitui marraskuun viimeinen viikonloppu täysin siitä syystä, että joulukuu on joka tapauksessa kaikilla täynnä ohjelmaa, pikkujouluja ja muuta ja vuodenvaihteen jälkeen itselläni teatterihommat painavat päälle ja olen siellä kiinni joka viikonloppu.

Eilen sitten kokoonnuimme yhden kaverini mökillä vauvajuhlien merkeissä. Yhdeksän henkeä meitä oli paikalla eli juuri sopivasti. Syömisiä oli enemmän kuin tarpeeksi ja niistä varmaan puolet jäi syömättä. Sain sen perinteisen vaippakakun tietenkin ja paljon muita lahjoja, mistä olin aika yllättynyt, sillä sitä en ollut osannut odottaa. Saatiin muun muassa kylpyankkoja, kokoelma Grimmin satuja, pari pehmolelua, villasukkia ja sen sellaista.

Jokainen vieras oli tuonut mukanaan helmen, joista sitten koottiin minulle rannekoru. Ja kaikki saivat tehdä itselleen kaulariipuksen, jossa roikkui tutti. Niin ja sain vatsaani aika tyylikkäät maalaukset, muun muassa Anssi Kelan kuvan.

Minun piti aamulla mitata vatsani ympärys ja juhlissa jokaisen piti esittää siitä oma arvauksensa, kuin myös vauvan syntymäpäivästä sekä syntymäpituudesta ja -painosta. Vatsanympäryksen veikkaus meni yhdellä kaverilla vain sentillä huti. Oikea vastaus siihenhän oli siis 84 cm. Ennustukseni muihin kohtiin olivat 4. helmikuuta sekä 47cm ja 3kg.

Ehdottomasti paras ohjelmanumero oli kuitenkin, kun esille otettiin neljä vaippaa, joiden sisään oli sulatettu suklaata. Näytti aika mielenkiintoiselta ja meidän oli siis tarkoitus haistamalla (tai maistamalla, jos uskalsi) tunnistaa, mitä suklaata missäkin vaipassa oli. Taisin saada oikein kolme neljästä.

Oli aika huippupäivä tuo lauantai. Että olen kiitollinen noista ihmisistä.

Ensilumilla

Ensilumet päättivät tänään sataa myös Etelä-Savoon. Kovasti toivon kyllä, etteivät jää maahan, koska se tarkoittaa sitä, etten pääse enää pyörällä töihin. Edes kilometrin matkan käveleminen ei kauheasti houkuta, kun lonkat kipeytyvät nopeasti. Pyöräileminen on niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Vaikka tietysti se on hyvä asia, että tulee lunta. Eipä ainakaan ole niin pimeää koko ajan. Ja kissat tykkäävät, kun pääsevät vanhempieni luona ulos hankeen pyörimään.

Ennen helmikuuta olisi niin paljon tekemistä. Pitäisi muuttaa, sillä hissittömän talon neljäs kerros ei ehkä ole paras mahdollinen vaihtoehto pienen vauvan ja vaunujen kanssa. Ensi viikolla on tarkoitus mennä katsomaan ainakin yhtä asuntoa ja joulukuussa jossakin vaiheessa päästä muuttamaan. Joulukuu on aina kaikin tavoin täynnä tekemistä. Joululahjoja en ole ostanut vielä yhtään, vaikka normaalisti aloitan jo viimeistään lokakuussa. Tammikuussa olisi talvinäytelmän esitykset ja niihin pitäisi harjoitella. Vuorosanat ovat onneksi jo kutakuinkin hallussa, vaikken niitä olekaan opetellut.

Vauvaa varten on onneksi hommattu jo miltei kaikki. Jotain ihan pientä puuttuu vielä, mutta ne kyllä ehtii ostaa. Kaikki tärkeimmät kun kuitenkin on jo olemassa. Pinnasänky tosin pitäisi käydä vielä hakemassa pois isovanhempieni vintiltä, mutta se on ehkä parempi hakea vasta muuton jälkeen.

Laskettuun aikaan on enää reilut 11 viikkoa. Tulevalla viikolla on tiedossa seuraava lääkärikäynti ja alustava synnytystapa-arvio. Koko ajan alkaa homma vain käydä konkreettisemmaksi.

Viimeinen kolmannes

Oikeastaan tämä taisi alkaa jo maanantaina, kun laskettuun aikaan oli enää tasan kolme kuukautta. Aika alkaa pikkuhiljaa käydä vähiin. Viikkoja on takana 27 ja rapiat päälle. Töitä on jäljellä enää 25 päivää. Aika on mennyt todella nopeaan, mikä on kyllä kaikkea muuta kuin huono asia. Kohtahan on jo joulu. Joululoman jälkeen alkaa äitiysloma. Sitten alkaakin olla h-hetki jo käsillä.

Neuvolassakin on tullut jälleen käytyä (rv 27+1) ja kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Hemoglobiini on vihdoin ja viimein lähtenyt nousuun ja oli jopa huimat 105. Verenpaineet pysyttelevät tuttuun tapaan matalina ja olivat 98/70. Sf-mitta oli 24,5 cm, joten keskikäyrällä tiukasti edelleen pysytellään. Niin ja nouseehan se painokin pikkuhiljaa, ollaan jo huimat 1,7 kg lähtöpainon yläpuolella! Kyllä tässä edistystä on tapahtunut, hitaasti mutta varmasti. Oksentelukin on tosissaan nyt tainnut jättää minut rauhaan (*koputtaa puuta*). Sydänääniä ei muuten neuvolassa meinattu saada kuuluviin, kun Minionilla oli taas vaihteeksi vauhti päällä ja lähti aina karkuun, kun johonkin kohtaan tökättiin.