Keskenmenon pelko ja alkuraskauden oireet

Eli mistä tiesin olevani raskaana jo kaksi viikkoa ennen kuin sain plussan tikkuun.

Ensimmäinen selkeä oire oli pahoinvointi. Eihän siinä mitään, jos sitä olisi ollut kerran tai pari, mutta kun se oli päivittäistä ja toisinaan jopa kesti läpi päivän. Välillä oli niin huono olo, etten uskaltanut edes lähteä kauppaan, kun tuntui, että voisin oksentaa minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä kahtena pahoinvoinnin päivänä luulin vain sairastuneeni vatsatautiin, mutta sitten tajusin "hei, tämähän on sitä raskauspahoinvointia".

Pahoinvointia seurasi pikkuhiljaa muita oireita. Kipuja, vihlontaa ja nipistelyjä alavatsalla sekä vatsan turvotusta, kovaa väsymystä, mielialanvaihteluita (olen muutenkin kauhean itkuherkkä, nyt se vain korostui entisestään, usein olin myös hyvin ärtynyt), pieniä flunssan oireita, palelua... Plussausta edeltävällä viikolla näin myös unta, jossa olin raskaana. Sitten oli tietenkin vielä se tunne. Minä vain tiesin. Tiesin alusta alkaen, mitä oli tapahtunut, vaikka olihan minulla toki epäilyksiäkin.

Ja sitten eräänä kauniina kesäkuun aamuna, 21. syntymäpäivänäni sain vahvistuksen tuntemuksilleni, kun digitestin näytölle ilmestyi tulos "Pregnant 2-3". Viikkoa myöhemmin tuo tulos vielä vahvistettiin neuvolassa.

Minulla oli silti yhä epäilykseni. Jatkuva keskenmenon pelko takoi päässäni, enkä oikeastaan päässyt siitä eroon kuin nukkuessani. En suostunut uskomaan, että kaikki voisi mennä niin hyvin ja helposti, kun ei ensimmäiselläkään kerralla mennyt. Että oikeasti ilman sen suurempaa yrittämistä olisin jo toistamiseen yhtä helposti saanut pienen lapsen kasvamaan sisälleni. Oli hetkiä, jolloin olin aivan varma, ettei siellä mitään ole tai että alkio on kuitenkin kuollut kohtuun. En oikeastaan uskaltanut vielä iloita.

Raju pahoinvointi koitui tavallaan pelastuksekseni. Kävin sen vuoksi neuvolassa viikoilla 7+0. Paikalla oli lääkäri, joten päädyttiin tekemään alkuraskauden ultra, ja siellä se pienen pieni sydän sykki. Pituutta alkiolla oli silloin vain 9,2 mm.

Vaikka ei tuo ensimmäinen ultra kokonaan poistanutkaan pelkojani. Pelko pysyi alitajunnassani koko ajan, vaikkei enää jatkuvasti muistutellutkaan olemassaolostaan. Ennen np-ultraa mietin, miten reagoin, jos sikiö onkin kuollut. Ennen ensimmäisten sydänäänten kuuntelua pelkäsin yhä raskauden menneen kesken, vaikka silloin oltiin jo niin sanotuilla turvallisilla viikoilla.

Mutta täällä yhä ollaan. Tänään on raskausviikko 16+0, lapsella pituutta jalat mukaanluettuina noin 16 cm ja tietääkseni hän on yhä hengissä. Panikointi sen suhteen on huomattavasti vähentynyt, vaikkei vieläkään kokonaan poistunut. Mutta se johtunee vain ja ainoastaan siitä, etten ole vielä tuntenut lainkaan liikkeitä.