Vuoden ensimmäinen

Tätä vuotta on ehtinyt mennä jo huimat neljä päivää. Vietin vuodenvaihdetta vanhempieni luona kolmen kissan kera. Noista kolmesta kaksi jonkin verran pelkää rakettien pauketta, kolmatta ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tänään on äitiyslomani ensimmäinen päivä. Tulevasta lauantaista on enää kuukausi laskettuun aikaan. Pikkuhiljaa aletaan elää jännittäviä aikoja. Meillä on näytelmän viimeinen esitys 19. tammikuuta ja pidetään kovasti peukkuja pystyssä, ettei Minion päätä tulla ennen sitä. Mitään merkkejä ennenaikaisuudesta ei kuitenkaan ole tähän mennessä ollut lainkaan ilmassa. Viimeisen esityksen jälkeen saa tulla milloin haluaa. Silloin ollaan kuitenkin jo raskausviikolla 37.

Kaikki tarpeellinen pitäisi olla nyt hankittuna, kun pinnasänkykin saatiin kotiin asti viime viikolla. Vaatteita toki pitäisi vielä pestä ja vissiin sen sairaalakassinkin pakkaaminen pikkuhiljaa aloittaa. Jotenkin kauhean utopistinen ajatus, että kuukauden kuluttua Minion saattaa olla jo syntynyt.

Viimeiset kolme kuvaa by Markku Sohlman.

Vuosi sitten

Vuosi sitten minulla oli sininen tukka.

Vuosi sitten minulla oli työ.

Vuosi sitten tähän aikaan minulla oli haave, unelma. Kaukainen toivomus, jonka en uskonut vielä vuosiin käyvän toteen. Toivomus, joka ensimmäisen kerran sanottiin ääneen jo vuonna 1997.

Neljän päivän kuluttua minä jään äitiysvapaille. Seuraavan kahdeksan viikon sisään tuo vielä vuosi sitten hyvinkin kaukaiselta vaikuttanut haave on käymässä toteen. Vuosi 2016 tuo mukanaan suuren muutoksen. Vuosi 2016 tulee muuttamaan koko elämäni.

Näin sitä on tullut itsekin vuoden aikana muututtua. Sama mekko päällä molemmissa kuvissa.

Katsaus koko menneeseen vuoteen löytyy toisesta blogistani, tämän linkin takaa.

Joulun aikaan

Joulu meni suhteellisen rauhassa. Ainakin aatto. Joulupäivänä mentiin sukulaisten luo ja siellä saa vain haaveilla rauhasta. Tämä suku kun on tunnetusti erittäin kovaääninen - kaikki puhuvat huutavat yhtä aikaa, eikä kukaan kuuntele, mitä toisella on asiaa.

Mutta ihan kivasti meni joulun aika. Sain tarpeellisia ja kivoja lahjoja, ja Minionkin pari pakettia. Jouluruokaan kyllästyin jo Tapaninpäivänä ja palatessamme takaisin Mäntyharjulle oli pakko päästä matkalla McDonald'siin syömään. Suklaaähky koitti jo parin ensimmäisen suklaakonvehdin jälkeen, enkä onneksi edes saanut lahjaksi suklaata vaan kettukarkkeja. Kettukarkit on parhautta.

Aattona olisin ollut valmis unten maille jo heti kuuden aikaan illalla ennen kuin edes lahjoja oli ehditty jakamaan. Enkä ollut edes ainoa, joka oli nukahtamassa pystyyn. Kaikki olivat, kuinkas muutenkaan heti saunan ja jouluruuan jälkeen.

Joulun jälkeen oli hyvä suunnata neuvolaan heti maanantaina (rv 33+6). Tuntui, etten muuta ollut edeltävän viikon aikana tehnytkään kuin syönyt ja rautakin oli välillä jäänyt ottamatta. Kaikki tuntui kuitenkin olevan ihan hyvin. Paino oli noussut kahdessa viikossa vain 400 grammaa. Ollaan huimat 3,6 kg lähtöpainon yläpuolella! Hemoglobiini oli 104 eli enemmän kuin edellisellä kerralla. Verenpaineet olivat 94/63. Minion on pysynyt ylösalaisin ja sykkeet olivat 150. Kovasti siellä edelleen potkitaan, eikä yhtään tykännyt, kun ruvettiin koskettelemaan, ja sai kaiken huipuksi vielä hikan. Sf-mitta oli 30,5 cm, vaikka Minion kovasti koettikin sitä tuosta vielä kasvattaa venyttämällä itseään ylöspäin. Hieman keskikäyrän alapuolella siis mennään edelleen.

Ja mikä parasta (ja myös aika helpottavaa), harjoitussupistukset ovat kadonneet kokonaan, kun on saanut rauhoittua, eikä ole tarvinnut stressata töistä.

Making Christmas

Meillä ei vietetä joulua ihan siinä sen perinteisessä merkityksessä. Tai mikä perinteinen merkitys se edes on? Joulu oli alunperin valon juhla. Minulle se on sitä yhä, sillä en kuulu kirkkoon enkä ole uskonut kristinuskon oppien mukaan enää vuosiin.

Joulukirkossa en siis käy ja hyvin vähän kuuntelen edes joululauluja, koska mitä suurimmalta osin en niistä pidä. Ne joululaulut, mistä pidän, ovat hyvin melankolisia, mikä ehkä sopii aika hyvin suomalaiseen mentaliteettiin. Ikisuosikkini on Sylvian joululaulu.

Minulle joulu on ennen kaikkea rauhoittumisen aikaa. Aikaa, kun saa vain olla.

Painajainen ennen joulua on elokuva, joka minun pitää aina nähdä. Onneksi se löytyy leffahyllystäni. Myös Rakkautta vain sekä Lumiukko ovat sellaisia, jotka pitää joka joulu katsoa. Noista ensimmäinen tuli tosin televisiosta jo marraskuussa, joten sitä en taida nyt enää katsoa.

Pipareiden leipominen ja koristelu on parasta. Yleensä minun tekemäni ja koristelemani piparit ovat hyvinkin mielenkiintoisen näköisiä. Niin myös tänä vuonna, kun innostuin väsäämään etenkin noita zombeja ja kummituksia.

Rauhallista ja valoisaa joulun aikaa kaikille ♥

P.s. Älkää kidnapatko joulupukkia niin kuin Boogien pojat (alimmainen video) tai me ei saada joululahjoja.

Ohi on

Puolentoista vuoden työrupeama lukiolla päättyi tänään puolenpäivän aikaan. Alkoi joululoma. Joululomalta jään suoraan äitiyslomalle. Äitiyslomalta vanhempainvapaille. Vanhempainvapailta mitä luultavimmin hoitovapaalle. Minä en enää palaa tuohon työhön. On kai ihan oikeutettua olla onnellinen tässä vaiheessa.

Viime kuukaudet ovat olleet henkisesti ja fyysisesti aika rankkoja, vaikka työ suurimmalta osin istumatyötä onkin. Ensin oli pahoinvoinnit, jotka päättyivät vasta lokakuussa. Sitten tuli anemia, sitten selkäkivut ja viime viikolla harjoitussupistukset. Väsymys on vaivannut koko syksyn. Mutta minä olen jaksanut käydä töissä ja olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni. Minä jaksoin loppuun saakka. Nyt voin hyvillä mielin jäädä lomalle.

Neuvolassakin on tullut taas käytyä (rv 32+0). Tästä eteenpäin käynkin siellä sitten parin viikon välein. Neljän viikon päähän on varattuna aika synnytystapa-arvioon. Huomenna on synnytysvalmennus Mikkelissä.

Mutta mitä neuvolassa? No, verenpaineet ja hemoglobiini jatkavat tuttua linjaansa eli ovat edelleen alhaiset. Verenpaine oli 94/59 ja hemoglobiini 101. Paino nousee tasaisesti ja nyt ollaan jopa 3,2 kg lähtöpainon yläpuolella. En ole koskaan painanut näin paljoa ja se ehkä vähän ahdistaa, mutta tiedän kyllä, että painonnousu kuuluu asiaan. Sikiön sykkeet olivat 145 ja majaili tuolla ylösalaisin. Sf-mitta oli 28 cm eli hieman keskikäyrän alapuolella mennään.

Kulunut viikko on vietetty mitä suurimmalta osin uudessa kodissa. Diego on päässyt siellä jo pari yötä viettämään, Figaro on vielä toistaiseksi vanhemmillani. Ajatus on, että Diego ensin toisi omaa hajuaan asuntoon, jolloin Figaron sopeutuminen ei ehkä olisi niin hankalaa. On tuo Diegonkin sopeutuminen tosin hieman hankalaa ollut. Kun olen itse kotona, ei ole enää mitään ongelmaa, mutta kun olen poissa, Diego piilottelee kylpyhuoneen nurkassa. Mutta eiköhän se siitä, kunhan paikka tulee tutuksi.

Ja nyt joululomalle. Siskoni menee vielä illalla lukion joulujuhlaan, mutta itse en taida jaksaa sinne vaivautua, kun väsyttää jo nyt.

Jouluksi uuteen kotiin

Kirjoitan keskellä täyttä kaaosta. Mennyt viikko on ollut yhtä juoksemista paikasta toiseen, eikä oikein missään välissä ole ehtinyt rauhoittua. Ei kai siis ollut mikään ihmekään, että keskiviikkona ja torstaina tulivat ilokseni ensimmäiset harjoitussupistukset. Silloin oli pakko rauhoittaa menoa.

Ollaan tehty muuttoa koko kulunut viikonloppu, tosin minusta ei ole kauheasti ollut siinä suhteessa apua, kun en ole pystynyt juuri mitään kantamaan. Tavaroita olen kyllä kovasti yrittänyt pakata ja sitten myöhemmin purkaa uudessa asunnossa. Onneksi on ollut apujoukkoja.

Entinen asunto oli hissittömän talon neljännessä kerroksessa, mikä ei välttämättä ole hyvä ratkaisu, jos pitää vauvaa ja vaunujakin sinne raahata. Uudessa asunnossa tarvitsee kavuta vain puolitoista porrasväliä, mikä ainakin tyhjien vaunujen kanssa sujui suht helposti. Uudessa asunnossa on myös hieman enemmän tilaa, mikä on todella hyvä asia. Tykästyin tähän jo ensimmäisellä silmäyksellä ja pidän tästä koko ajan vain enemmän.

Viimeiset tavarat pitäisi tänään saada pois vanhalta asunnolta. Sitten pääsee paremmin raivailemaan ja järjestelemään ja ehkä jossakin vaiheessa pystyttämään myös sen joulukuusen. Toivottavasti kissat eivät tänä vuonna kaada sitä yhtä monta kertaa kuin vuosi sitten.

Joskus on pakko luopua...

... vaikka kuinka sattuisi.

Tänään on 6. päivä joulukuuta. Suomen itsenäisyyspäivä. Päivä, jona olisi ollut Juniorin laskettu aika, jos olisimme selvinneet tänne saakka. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, Junior olisi tällä hetkellä sylissäni tai hyvää vauhtia matkalla syliini. Olen pelännyt tämän päivän tuloa.

Päivä on kaipauksen ja haikeuden täyttämä. En ehtinyt koskaan saada Junioria syliini vaan hän jäi ikuisiksi ajoiksi ainoastaan sydämeeni. Junior on ensimmäinen Kuun lapsi, pikkusisaruksensa suojelushenki.

Nykyisessä neuvolakortissa lukee varhainen keskenmeno. Se tapahtui viime huhtikuussa. Viime huhtikuussa minä menetin ensimmäisen lapseni. 

Tässä vaiheessa jos joku tulee sanomaan, että eihän se mikään lapsi ole silloin, pelkkä solumöykky vain, niin en lupaa käyttäytyä kovinkaan soveliaasti. Minulle hän oli lapsi, ihan alusta asti. Minun lapseni, jota rakastin koko pienen sydämeni voimalla, mutta josta jouduin luopumaan aivan liian varhain.

Sitä ei voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta se tuntui silloin ja tuntuu yhä. En ole kauhean halukas asiasta puhumaan, mutta kirjoittaminen tuntuu helpommalta. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompaa kuin puhuminen.

Vain pari viikkoa myöhemmin oli äitienpäivä.

Äitienpäivää edeltävä ilta oli painajainen. Alkoi ahdistaa, tahdoin kotiin, enkä todellakaan halunnut juhlia mitään äitienpäivää. Halusin olla ja nukkua yksin ja makasin sohvalla ties miten kauan liikahtamatta yhtään mihinkään. Luulin päässeeni asiasta yli, mutta en sitten näköjään ollutkaan. Jokin siinä oli jäänyt käsittelemättä.

Kyllä minä myöhemmin ymmärsin, mikä mätti. Minä en ollut edes suostunut käsittelemään asiaa. Haalin itselleni mahdollisimman paljon tekemistä, jottei minun tarvitsisi ajatella tapahtunutta. Tavallaan oli ehkä onni, että keskenmenon varmistusta seuraavana viikonloppuna oli lasten teatterin esitykset. Sai muuta ajateltavaa. Mutta minun olisi pitänyt käsitellä asia seuraavalla viikolla, kun esitykset olivat ohitse. Jätin sen kuitenkin tekemättä. En tahtonut, tuli vain paha olo ja alkoi ahdistaa. Tahdoin paeta kaikkea ja kaikkia.

Vasta äitienpäivän jälkeen suostuin asian ottamaan käsittelyyn ja pääsin tapahtuneesta ylitse. Alkuun olin katkera. Ajattelin, että kaikkihan olikin mennyt vähän liian helposti ollakseen totta. Ajattelin, etten ehkä koskaan voisi saada omaa lasta. Facebook tuntui täyttyvän vauvauutisista, joka puolella oli raskaana olevia naisia. Tuli tunne, että olen jollakin tapaa epäonnistunut, että vika oli minussa. Vaikka neuvolassa kyllä painotettiin, ettei etenkään varhaisiin keskenmenoihin voi itse millään tapaa vaikuttaa, että syyt ovat sikiöperäisiä. Tai alkiohan tuo siinä vaiheessa vielä oli.

Lopulta minä suostuin uskomaan, ettei vika ollut minussa ja se sai pahan olon hellittämään otettaan. Toukokuussa raskauduin uudelleen, positiivinen tulos testiin ilmestyi 21. syntymäpäiväni aamuna. Odotusta kuitenkin varjosti pelko, josta olen jo aiemminkin puhunut. Pelkäsin, että tapahtuisi sama kuin viimeksi. Pelkäsin koko ajan, ettei ultrassa näkyisikään sydämen sykettä. Pelkäsin, ettei ultrassa näkyisi yhtään mitään. Pelkäsin, ettei dopplerilla saisi sykettä kuuluviin. Pelko lähti hälvenemään lopullisesti, kun aloin tuntea liikkeitä viikolla 16. Liikkeet tuovat konkreettiseti päivittäin esille sen, että elossa siellä edelleen ollaan. Minionin laskettu aika on kaksi kuukautta ja kolme päivää sen jälkeen kuin Juniorin olisi ollut.

Tänään sytytän kynttilän Juniorille. Olen pahoillani, ettei hän koskaan saanut nähdä maailman kauneutta.